Maanantaina taas tien päälle

Koska sunnuntai kuluikin ihan ajamattomissa merkeissä, oli jo maanantaina aika päästäkin taas liikkeelle. (Jo pelkän pyörävuokran kuolettamisen nimissä.)
Kari soitteli sunnuntai-iltana ja kertoi, että olivat päässet Larryn ja toisen kaverin eli Jessien kanssa lähtmään Indianapolisista kohti itää siinä viiden maissa. Sovimme, että laittavat tekstaria kunhan tietävät miten pitkälle itään päätyvät, jotta itse osan sitten suunnitella maanantaiaamun lähdön. Jessie ei ollut koskaaan käynyt Niagaralla, joten sinne he joka tapauksessa halusivat - ja nimenomaan Kanadan puolelle, koska sieltä niistä putouksista on jotain katsomista. Itselläni ei tuossa vaiheessa niin ollut väliä...
Yhtä kaikki,  heräsin maanantaiaamuna puoli seitsemän maissa ja yöllä olikin tullut pojilta viesti: Olivat Ashlandissa Ohiossa eli suurin piirtein samalla kohdalla kuin itsekin itä-länsi - suunnassa, mutta vain etelämpänä. Kun sain Amerikan Momin hyvästellyksi lähdinkin siitä tien päälle klo 8:40. Ajatukseni olikin alkanut kallistua siihen suuntaan, että katsotaan nyt ensin missä kohtaa tapaan muun porukan ja sitten päätän lähdenkö sinne Kanadan puolelle putouksia ihmettelämään vai mitä teen.
Ajoin ensin highway kakkosta itään ja pian se yhtyikin isoon Interstate 90:een. Kari, Larry ja Jessie tulisivat samalle ysikymppiselle Clevelandin jälkeen etelästä käsin. Ilmoitin Karille tekstarilla lähtöaikani ja kerroin, että ajan vähän kovenpaa ensin Clevelandiin ja siitä eteenpäin kohti New Yorkin Buffaloa siten, että he saavat minut kiinni. Kun Larry kerran veti sitä toista porukkaa, niin kyllä sieltä tultiin ihan "ripeää marssivauhtia".
Yhteydenpitomme ei onnistunut ajon aikana kännykkäyhteydellä, joten olimme tekstareiden varassa. Viimeinen tekstari Karilta Ashlandista oli, että he siellä odottelevat Larryn pyörän pakkaaamista ja he ovat tien päällä aikaisintaan vasta  9:30.
No siis, painelin sitten alkumatkan Clevelandiin ja siitä ohi muun liikenteen mukaista vauhtia eli 60 - 70 mph.

Tiet veti pääsääntöisesti kyllä ihan kohtuullisesti, mutta eihän maanantaiaamun liikenne kai missään suurkaupungissa ihan sunnuntaiajelua ole. Viereisessä kuvassa ollaan saapumassa Clevelandiin, mutta näyttää olevan omalla kaistallani tilaa...

Tässä hätäisesti napattu kuva Clevelandin skylinesta. Kaupungilla oli muuten silloin vaihto-oppilasvuotenani 70 -luvun alussa vähän kyseenalainen kunnia olla USA:n "murder city nr 1". Rekkakuskin hommia tuolloin tehnyt amerikanveljeni ei yhtään tykännyt heittää keikkaa siihen kaupunkiin. Laitakaupungin liikennevaloissa pysähtyminen kuulemma oli aina hermostuttavaa ja niinpä hän pitikin penkkinsä alle normaalisti sullottua "kaistapyssyä" eli poikkisahattua haulikkoa vähän helpommin saatavilla.

No tällä kertaa ei tarvittu mitään pyssyjä tai muutakaan väkivaltarekvisiittaa. Tuo reilun 430 kilometrin reissu eteni Clevelandin jälkeen siten, että himmailin vauhtini nopeusrajoitusten mukaiseksi eli 55 tai 65 mailiin tunnissa. Ajaminen noilla pitkillä suorilla alkoikin sitten välillä puuduttaa ja kaiken lisäksi olin vielä kaikkien jaloissa. Aikaa oli vaikka välillä kuvailla ohittajia peilin kautta.

Vaikka hiljaa köröttelinkin, ei bensa riitä loputtomiin, joten pakko oli käydä tankilla. Ihmeellisellä tuurilla puhelimeni soi juuri kun olin riisunut hetkeksi kypäräni. Karihan siellä soitteli ja kertoi heidän olevan muutaman moottoritien liittymän verran takanani tauolla ja bensaakin kuulemma tarvitsevat. Asema, jolla itse olin, ei luotokorttitankkaus meinannut onnistua, joten sain viedä lopulta korttini kaniin kassalle, jotta sain bensapumpun auki. Kun lopulta pääsin taas baanalle, kävi mielessäni, että ovatkohan pojat jo kenties puhaltaneet ohitseni sillä aikaa kun itse kuppasin siellä bensiksellä...Köröttelin siinä Interstatea ensin yhden tunnin ja sitten toisen tunnin koko ajan peileihin vilkuillen josko sieltä toverit pian ilmestyvät. Kyllä sieltä pyöriä tuli vaan ei tuttuja....Kello oli jo puolen päivän maissa kun eteeni tuli moottoritien tiemaksuasema. Interstate 90,  jolla ajelin muuttuikin maksulliseksi. Ilmeisesti tuolta osuudelta oli vielä tien rakennuskuluja kattamatta...
Maksuaseman jälkeen oli parkkialuetta, jonne päätin jäädä odottelemaan kumppaneitani ja noin viiden minuutin seisoskelun jälkeen sieltä takaa jo tuttu Kawasakin pörinä kuuluikin. Porukka oli taas kasassa ja sitten jatkettiinkin matkaa Larryn vetovauhdilla.

Tuo vauhti olikin sellainen, että pääsin poimimaan minut jo aiemmin ohitelleita kulkuneuvoja yksi toisensa jälkeen. Kuvassa vähän vanhempaa mallia oleva asuntoauto, jonka hinauksessa pariskunnan kauppakassi.

Kävimme evästauolla Tim Hortonin ketjukuppilassa Buffalossa ja samassa yhteydessä tein päätöksen lähteä yrittämään porukan mukana rajan yli Kanadan puolelle, vaikka minun vuokrapyörässäni ei rajan ylitykseen tarvittavia dokumentteja ollutkaan. Karilla ne oli, mutta eri kokemuksien mukaan niitä tuskin kumminkaan kysytään, joten päätin kokeilla kepillä jäätä... Tuo punainen RT on muuten Jessien pyörä.

Tässä ollaan juuri menossa Kanadan passintarkastukseen. Kuten uumoilimmekin, ei mitään pyörän papereita kysytty. Rajavartija kävi sentään kurkkaamassa pyörän rekisterilaatan kansallisuuden, mutta ei muuta. Niagaralta tulee juttua ja kuvia sitten vähän myöhemmin, nyt pitää kirjoittelu taas jättää vähäksi aikaa...