Lauantai ja sunnuntai tuttavien luona

Lauantaina tosiaan heräsin jo hyvissä ajoin ja kävimme isäntäperheeni kanssa heidän pikku leipomossaan, jossa aikoinaan kävin lauantaihommissa. Jotkut asiat eivät näköjään muutu, siellä oli samat rasvakeittimet ja sama glaseerausvati, joilla paistelin ja glaseerasin donitseja 37 vuotta sitten. Tämän jälkeen ajettiin vielä autolla kierros pikkukaupungin ympäri ja todettiin kaupungin väkiluvun kasvaneen tässä välillä kolmesta neljään tuhanteen. Aika hidasta mutta vakaata kehitystä siis.

Liikkeelle pääsin noin kymmenen maissa mutta seuraava pysähdys olikin jo heti seuraavassa korttelissa jo aiemmin mainitsemani John Huffmanin luona. Siellähän John oli tallissaan puuhaamassa - minkäs muiden kuin mikroautojen parissa! Hän oli ollut edellisiltana kisareissulla ja palannut vasta myöhään.

Kaveri on 55-vuotias ja ajaa edelleen huipputasolla. Autot ovat vuosien kuluessa vaihtuneet (hän ajoi välillä Formula Fordejakin) ja nyt ajokkina on ovaalirataa kiertävä Briggs-Strattonilla varustettu muovikatteinen kilpuri.

Huomaa eri paria olevat renkaat. Autolla ajetaan vain vasemmalle kaartavia kurveja, josta syystä koko kapine on viritetty siihen suuntaan ajamista varten. Vehje kuulemma kupsahtaa nurin, jos sillä yrittää tiukkaa oikeaa käännöstä.

Muistoja ja palkintoja vuosien varrelta.

No mahtuihan sitä meikäläinenkin tuommoiseen saippuakuppiin. Itsekin tuommoisella kirpulla kisanneena täytyy todeta, että ei kyllä yhtään ollut tutun oloinen ajoasento tässä härvelissä. Penkissä ollaan lähes selällään ja juuri parhaassa näkökentässä möllöttää aika iso neliskulmainen monitoiminäyttö, joka kertoo lähes kaiken tarpeellisen ilmapaineen ja kuun asentojen väliltä.

Isäntä itse esittelemässä hiilikuitukypäräänsä, jossa oikealla roikkuva remmi on itse asiassa kainalon alle tuleva G-voimia helpottava vetohihna. Eli hihnan toinen pää on kiinni kypärän poskessa ja toisen pään lenkki sujautetaan sitten kainalon alta. Kuskin kaulalihakset kun joutuvat aika kovalle koetukselle koko ajan samaan suuntaan kääntyvissä kaarteissa.

Archboldista pääsinkin sitten jatkamaan jo hyvissä ajoin eteenpäin kohti Port Clintonia, jonne saavuin jo puoli kahden maissa. Loppupäivä launtaista ja sunnuntai kuluivatkin sitten vanhoja "amerikanserkkuja" ym. tapaillessa. Näillä ei liene suurempaa yleistä kiinnostavuutta, joten en näitä nyt sen tarkemmin raportoi.

Keli alkoi sunnuntaina ollakin jo sitä tyypillistä keskilännen elokuun keliä, jossa lämmöt huitelee 33 asteessa ja kosteuskin siellä 90 % pahemmalla puolella. Sisällä ilmastoiduissa tiloissa on tiukasti oltu.
Kari soitti ja sanoivat päässeensä liikkeelle Indianapolisista viiden maissa. Katsotaan nyt mihin asti pääsevät sunnuntai-iltana. Koetan tavoittaa heidät jossakin Buffalon jälkeen maanantaina.

Lisää valokuvia perjantailta

Taidan tehdäkin taas niin, että laitan näitä kuvia kokonaan eri tekstiin sen sijaan, että sullon niitä jo valmiin jutun sekaan. Katsotaan kuinka tässä käy...

Larry komentosillallaan pähkäilemässä tulevien päivien reittejä.

Taustalla Larryn talo vuosimallia 1903 ja etualalla talli, jossa kuulemma on pinta-alaa enemmmän kuin talossa.

Larry tekemässä viimeisiä kuormankiinnityksiä aikamoista kamelia muistuttavaan Kawasaki GTR:äänsä. Teline Suomen lippua varten väkästeltiin vielä edellisiltana.

Kameli tulossa ulos tallista. Näin kevyissä ajovarusteissa ei sentään ajeltu, ajopuku roikkumassa kuorman päällimmäisenä. 

Tässä ollaan jo aika lailla lähtövalmiina. Saattuen kansallisuudesta ei pitäisi olla epäselvyyksiä.

Jossain Chicagon ulosmenoteistä. Porukan vetäjämme painelee tuolla hyvän matkan päässä edellä ja kohta taas valmiina kaistan vaihtoon...;-)

Pikku videonpätkä, jossa näkyy myös kylän korkein rakennus eli Willis Tower (entinen Sears Tower)

Tässä Kari suuntaamassa kohti Indianapolisia

Termospulloni asfaltilla pyörimisen jälkeen :-(

Kyltti kohti "väärää" Sturgisia.

Perjantai 27.8. Chicagosta Ohion Archboldiin

Tätä kirjoittelen muistiin lauantaiaamuna kello 4:15 täällä Ohiossa. Majapaikassani ei ole minkään valtakunnan nettiyhteyttä (eikä liioin yhteyksiä eurooppalaisen standardin kännykällekään), joten saa nähdä mistä tämän tarinan lataaminen onnistuu...


No kumminkin, torstai-iltana kävimme vielä Larryn isännöimänä kävelyllä hänen kotikaupunkinsa Oak Parkin keskustassa, jossa järjestettiin torstai-iltaisin erilaisia katukonsertteja. Sisäinen kellomme oli aika sekaisin, mutta kun tarjolle tuli Five Guys – nimisen hampurilaisravintolan tuplapihviteos ja vielä jätskibaarista herkullista kotitekoista jäätelöä, johon vielä siinä asiakkaan silmien alla sekoitettiin lisukkeita (kymmentä sorttia pähkinää, suklaahippuja, vaahtokarkkeja ja ties mitä muuta), upposivat ne kyllä mukisematta jo monta tuntia aiemmin nautittujen lentokone-eväiden jälkeen.

Perjantaiaamuna Kari oli pystyssä jo aamuneljältä ja itse sain nukutuksi sentään kuuteen. Suoriuduimme noin reilun kilometrin mittaisen aamukävelyn merkeissä Chicagon puolella sijaitsevaan The Depot  -nimiseen perinteiseen American Dineriin, jossa nautimme tietysti perinteisen amerikkalaisen aamupalan. Se sattui tällä kertaa olemaan kaikkea mahdollista sisältävä omeletti perunahöystöllä, tuorepuristettua appelsiinimehua, kahvia / teetä, paahtoleipää ja mermeladia, joten kehomme olivat tuon satsin jälkeen hyvin ravitut. Syönnin perään kelpasi kävellä tuo reilu kilometri takaisin Oak Parkin puolelle ja ryhtyä pakkaamaan pyöriä liikkeellelähtöä varten. Olemme siis tosiaan asuneet Oak Parkissa, joka on noin 50.000 asukkaan kokoinen oma kaupunkinsa Chicagon kyljessä. Turisti ei näitä erota, mutta ilmeisesti paikalliset ovat tarkkoja asuinkaupungistaan.

Tässä aamiaispaikan edustalla.

Olimme aiemmin aamulla Larryn kanssa suunnitelleet reittiäni Archboldiin Google Mapsin avulla. Samalla sovimme, että ajamme porukassa etelään Chicagosta (tai siis oikeasti Oak Parkista) ja tietyssä vaiheessa erkanemme ja minä jatkan yksin koilliseen päin pitkin Michigan-järven kaakkoisrantaa kohti Michiganin rajaa ja Larry ja Kari painelevat etelään kohti Indianapolisia. Olin kirjoitellut muutamia reittipisteitä valmiiksi pikku paperilapulle, joita sitten oli tarkoitus syötellä navigaattoriini matkan edetessä. Tuo syöttely jäi tietysti lähdön tohinassa tekemättä, koska kerran Larryhan johdatteli meitä ulos Chicagon aamuruuhkista ja totta kai kuvittelin, että sitten kun erotaan, niin siinä sitten pysähdytään ja turistaan hetki ja sovitaan jatkosta yms....

No ei ihan mennyt niin. Painelimme Chicagon kolmesta kahdeksaankaistaisia expessväyliä pitkin reipasta marssivauhtia ja Larry johdatteli (onneksi vain kolmen pyörän) letkaamme

Katunäkymää Chicagon ja Oak Parkin rajalta.

kuten olisi ollut liikenteessä soolona. Mieleeni palautui hänen sama vetotapansa jo viime vuodelta, jolloin hänen takanaan oli kuusikin pyörää. Eli Larry puikkelehti kaistalta toiselle aina sopiviin väleihin, jotta matka joutui sopivaa vähintaan 70 mailin (vajaat 120 km/h) marssivauhtia. Voin vakuuttaa, että onpa tosiaan hermostuttavaa vaihdella koko ajan kaistaa ja yrittää seurata tuolla tavalla ajavaa porukan vetäjää kun itsellä ei ole hajuakaan suunnista ja liittymistä. Meillä oli Karin kanssa puheyhteys toisiimme varta vasten asentamieni Bluetooth-kypäräpuhelimien välityksellä ja vuoron perään siinä sitten siunailimme tuota kaistoilla puikkelehtimista.

Tietyssä vaiheessa yhden tietöillä merkityn kolmikaistaisen osuuden kohdalla Larry sitten yhtäkkiä osoittikin yläpuolella vilahtanutta opastetaulua ja vilkutti minulle merkiksi, että ”tervemenoa, me lähdetään nyt kohti Indianapolisia, painu sinä sinne vasemmalle”. No voi helkkari, siinä sitten olin keskellä sataakahtakymppiä kulkevaa monikaistaista moottoritietä ilman mitään sen kummempia suuntimia. (Olin taas ollut pikkuisen idealisti kuvitellen, että me muka jossain olisi pystytty pysähtymään ja juhlallisesti hyvästelty (jopa kenties käteltykin) jne.) Olimme nimittäin Larryn kanssa katsoneet Google Mapsiltä minulle sopivan mukavan ja isoja (erityisesti maksullisia) moottoriteitä välttelevän reitin Michiganin eteläosien läpi kohti Archboldia. Ja nyt siis olin painelemassa juuri semmoista vältettäväksi suunniteltua baanaa pitkin kohti itää...Minulla oli sentään hämärä muisti- (tai oikestaan kartta-)kuva tuolta alueelta ja tajusin ajaneeni jo yhden minulle tarkoitetun liittymän ohi. No eihän siinä muu auttanut kuin vetää mopo oikean kaistan reunaviivan yli pientareelle ja ruveta kaivelemaan sitä reittipistelappua ajotakin taskusta ja syöttämään seuraavaa tavoitepistettä navigaattoriin. Kun olin saanut homman valmiiksi ja tein lähtöä, huomasinkin yllätyksekseni taustapeilistä taakseni ilmestyneet ”Highway Assistance” -kuormurin. Tottakai moottoritien reunassa vilkut päällä seisova moottoripyörä herättää kysymyksen avuntarpeesta. Näytin kuskille kansainvälistä käsimerkkiä eli peukaloa (en siis keskisormea) ylöspäin, johon hän kuittasi kiitoksen ja lähdin jatkamaan matkaa, tällä kertaa onneksi tietoisena mihin piti mennä.

Koska olin ajanut jo alunperin suunnitellun liittymän ohi liikaa itään, pääsin suunitellulle Michiganjärven rantaa mukailevalle tie 12:lle vähän myöhään, mutta totesin, että ei tuossa nyt sitten loppujen lopuksi suurta vahinkoa tapahtunut. Kartalla rannan ”lähellä” kulkevasta tiestä aina kuvittelee sen kulkevan sananmukaisesti lähes veden vieressä. Totuus on usein kumminkin, että matkaa rantaan on sen verran paljon ja välissä vielä asutusta tai metsää, että rannikon lähellä ajamisesta ei tiedä kuin navigaattorin näyttöä kurkkimalla.
Seuraava episodini tapahtuikin sitten ajessani kohti Sturgisia. Ei siis sitä kuuluisampaa Etelä-Dakotan pikkukylää, jossa vuosittain järjestetään kaiketi maailman suurin moottoripyörätapahtuma juuri näihin aikoihin (kävijämäärät luetaan sadoissa tuhansissa), vaan toista samannimistä paikkaa kohti Michiganin eteäosassa. Kesken kaiken huomaan jotain putoavan pyörästäni ja totta vieköön, peilistä näen kuinka asfalttia pitkin pyörii kaikilla reissuillani uskollisesti palvellut termospulloni! Hankin noita alkuperäisiä Thermos-merkkisiä pulloja Partio-Aitasta pari kappaletta vuoden 2006 reissua varten ja ne olivat erityisen hyviä mopotarkoitukseen, koska ne sopivat hyvin kehittelemääni juomapullotelineeseen. Lisäksi näiden pullojen korkkimekanismi on sellainen, että niistä saattoi juoda jäillä höystettyä Gatoraidia myös ajon aikana ilman pelkoa juoman valumisesta suupielien ohi kaulaa myöten rinnuksille. Vuokrapyöriä varten olin rakennellut omat Velcrotarrakiinnitteiset telineet, jotka viime vuonna toimivat koko 7000 km matkan viidessä pyörässä moitteetta. Näiden extra-heavy-duty -velcrojen vastapalat jäivät tietysti viime vuotisiin pyöriimme Los Angelesiin vaikka itse pullotelineet pelastinkin tietämättä tuolloin, että niitä vielä tarvittaisiin uudestaan. Matkavalmisteluja tällä kertaa tehdessäni löysin autotallistani (lähes samaa) Velcroa, josta varasin vastapalaset mukaan liimattavaksi tämän vuoden Wingeihin, mutta eihän nuo mokomat kuitenkaan ihan samaa tavaraa olleet kuin alkuperäiset. Hölmöyttäni jätin nämä Velcrot varmistamatta mustalla jeesusteipillä (jota sitäkin olin jopa mukaani varannut) ja tämän seurauksena hieno ja arvokas termospulloni nyt pyöri pitkin amerikkalaisen maantien reunaa. Onneksi en ollut enää millään expresswaylla, joten saman tien Wingin liinat kiinni (juu, kyllä siinäkin sentään jonkinlaiset jarrut on, vaikka ei ihan LT:n veroiset kuitenkaan) ja mopo taas tienviereen seisomaan ja ukko kävelemään takaisinpäin etsimään pulloa ja tutkimaan sen vaurioita. Itse pullo näytti asfaltilla pyörimisen jälkeen kuin talvisodan käyneeltä ja hieno korkkimekanismi oli särkynyt. Onneksi juuri vähää aikaisemmin jäiden sekaan lataamani Gatoraid oli sentään pysynyt sisällä. Etsiskelin vielä hetken korkinpalasia ja totta vieköön, taas pysähtyy viereeni huolestunut autoiljia, joka tiedustelee avuntarvettani! Selvitin hänelle ongelmani laadun ja kiittelin huolenpidosta, mutta totesin kuitenkin pääseväni tästä takaiskusta yli omin avuin tavalla tai toisella. Siipä irroitin soraan tahriutuneet korkinjämät ja otin kylmät ryypyt murheeseeni. Samalla rumaksi mennyttä teräspullon asfaltti-ihottumaista pintaa katsellesani kertasin mitä merkitsikään joidenkin jenkkimotoristien käyttämä termi ”ATGATT” . Se on lyhenne sanoista ”All The Gear All The Time” tarkoittaen, että mp-kuskilla on ajovarusteet päällä AINA ajaessaan. Valitettavasti tuo periaate on täälläpäin aika mitättömän vähemmistön omaksuma. Kun kerran ei osavaltion laki määrää kypäräpakkoa, niin tietenkään sitä ei käytetä, muista ajovarusteista nyt puhumattakaan. Yksilönvapaus ennenkaikkea...hohhoijaa.
Nonniin, pääsin sitten lopulta onnellisesti Archboldin pikkukaupunkiin navigaattorin johdatellessa minua pitkin pienehköjä country roadeja vaikka hetken pelkäsin jo bensankin loppuvan kesken kaiken. Bensiksiä kun ei noiden isoja maissipeltoja halkovien viivasuorien teiden varsilla ollut.
Reittini Chicagosta Archboldiin
Oli mukava taas palata kaupunkiin, jonne olin ensimmäisen kerran saapunut vaihto-oppilaana aika tarkkaan 37 vuotta sitten, elokuussa 1973. Tuolloinkin oli kaunis ja kuuma päivä, selkeästi kuitenkin kuumempi ja kosteampi kuin tänään. Mopon tankkauksen jälkeen kiertelin vähän vanhoja paikkoja ja verestelin muistojani. Tuossa on iso kiinalaisruokatehdas La Choy , tuossa on uusien asukkaiden jo pitkään asuttama omakotitalao osoitteessa 212 La Choy Drive, jossa asuin vaihto-oppilasvuoteni. Onpas puut kasvaneet ja kappas vain, enää ei katu rajoitukaan maissipeltoon vaan jatkoksi on tullut kokonaan uusi kortteli. Sama ruokatehtaan poistoilmakanavista lähtevä haju kuin aikoinaan. Tuossapa tuo sama Chevydiileri vielä sinnittelee ja tuota katua pitkin kävelin (!) aamuisin Archbold High Schooliin ja tuolla urheilukentällä sain sen hassun tupsulla varustetun neliskanttisen amerikkalaisen ylioppilaslakin keväällä 1974. Tuossa on Lange's Bakery, josta kävin kolme viikkoa Archboldiin saapumiseni jälkeen kysymässä viikonlopputöitä, kun kotona olin tottunut joka lauantaiaamu aamukolmelta heräämään perheemme leipomoon töihin...

Saksalaislähtöisestä Langen perheestä tulikin minulle elinikäsiä ystäviä ja he ovat käyneet Suomessakin luonamme kolme kertaa vuosien varrella. Heille siis suuntasin yökylään ja siinähän Melvin ja Ruth Lange istuivat talonsa edessä kun minä kurvasin Wingillä pihaan. Mel on jo 85-vuotias ja Ruthkin 77 vuoden ikäinen. Ikä painaa jo isäntää ja kyllähän hän on aika lailla vanhentunut sitten vuoden 1999, jolloin poikkesimme heillä kylässä edellisen kerran koko perheemme voimin. No, vanhuus ei tule yksin, sanotaan....

Jaahas, kellopa alkaa olla jo puoli seitsemän, joten taitaa olla turha enää ryhtyä unta kutsuskelemaan. Tämän päivän suunnitelmissa on käydä Langelta lähdön jälkeen morjenstamassa vanhaa vaihto-oppilasvuoteni tuttavaa John Huffmania. John oli lahjakas karting-kuski nuoruudessaan ja jopa USA:n mestari. Pääsin hänen perheensä mukana kiertelemään joitakin osakilpailuja ja sain jopa ajaakin parissa kisassa. (Itsekin kun olin tuon lajin innokas harrastaja 70-luvun alussa.) Sitten jatkan pohjoiseen Erie-järven rannalle Port Clintoniin, jossa Amerikanäitini eli ”Mom” asuu. ”Dad” on jo poistunut keskuudestamme noin viisi vuotta sitten. Matkaa ei ole kuin jotain sadan mailin luokaa, joten perillä oletan olevani joskus iltapäivällä. Tästä sitten jatketaan myöhemmin...

Chicagossa

Lyhyesti totean, kun kello on Suomessa 5:15 perjantaiaamuna ja valveilla on oltu jo alun toista vuorokautta, että matka on toistaiseksi sujunut hyvin.
Se jätesäkin näköinen pakaasini tuli hihnalta suurin piirtein ehjänä ja ainoa vastoinkäyminen oli tolkuton jono passintarkastukseen. Jonotimme yli 40 minuuttia, ja totesimme, että samanlaista on maahanpyrkiminen näihin suurvaltoihin. Kummallakin rajalla turistia kyykytetään ja sanoisin, että täällä jopa pahemmin kuin omalla itärajallamme. Täällä otetaan joka iikalta sormenjäljet ja valokuva ja voi vain kuvitella millainen tietokonesysteemi tarvitaan kaiken sen datan säilömiseen, mitä rajoilla kerätään. Toisaalta - onhan täällä tietysti aikoinaan maksettu kova hinta matkustuskontrollin löperyydestä, joten mitäpä tuota meikäläinen on arvostelemaan. Maassa maan tavalla jne..

Keli on juuri sopiva, noin 25 - 28 astetta ja kuulemma viime viikkojen painostava kosteus ja kuumuus on juuri helpottanut.

Wingit on noudettu ja vähän jo taas varusteltukin mm. Suomen lipuilla, juomapullotelineillä, highway -kahvalla jne.

Mutta tästä jatketaan kunhan on välillä nukuttu...
Huomenna suunta Ohion osavaltion Archboldin pikkukaupunkiin, tuttuja tapaamaan. Ja pikku koukkaus Michiganin  kautta.

Kari ja "Lari" tervetuliaislatteja nauttimassa.
Ari kuvasi.

Tässä jätskibaarin jäätelöannoksen höystämistä
asiakkaan silmien alla. Annoksen koossa ei sitten
pihtailtu...

Lentomatkailun ihanuus...

No niin, tässä istutaan KLM:n jumbossa matkalla Amsterdamista kohti Chicagoa. Herätys oli aamulla klo 3:50 sikäli kuin tässä mitään on edellisyönä edes nukuttu. Vaikka väsytti, niin uni ei oikein tullut silmään kuten lienee monillekin tyypilistä vähän pidemmän ja erikoisemman matkan alla.

Vaikka tämä on jo kolmas Amerikan moporeissuni ja tavaralistat on tehty ja testattu jo aikoinaan, niin aina tuo pakkaaminen on oma ponnistuksensa. Itse hankin vielä ylimääräistä stressiä ostamalla edellisviikon lopulla uuden pikkuläppärin, johon oli tarkoitus saada asennetuksi myös mm. Garminin Amerikan karttaohjelma. Siis se sama, jolla jo viisi vuotta sitten Joken kanssa teimme reittisuunnittelua ja dokumentoimme retkeämme. Vaan tuo asennus ei viiden päivän ja lukemattomien tuntien ähellyksestä ja uuden koneen käyttöjärjestelmän vaihtamisesta huolimatta onnistunut ja eilen eli lähtöpäivän aattona selvisi sitten, että Garminilta on tullut aivan uusi ohjelmaversio, jossa onkin (yllätys yllätys) bugi. Taistelussa piratismia vastaan Garmin on tehnyt karttojensa lukituksen poiston entistä vaativammaksi ja siinä rytäkässä unohdettiin se, miten jo kertaalleen avatut vanhemmat kartat saadaan toimimaan uudessa tietokoneessa. Ja tämä selvisi lähes kaksituntisen puhelun aikana, jota kävin Garminin (Tanskassa sijaitsevan) teknisen tuen kanssa – onneksi suomeksi sentään. No, saahan noita karttoja ja reittejä tehdyksi myös Google Maps -ohjelmalla jos vaan nettiyhteys löytyy, joten ei tämä nyt mikään katastrofi ole, mutta kun olen välillä vähän periksiantamatonta sorttia, niin pitihän tuokin kortti katsoa loppuun asti...
Kari oli ansiokkaasti selvitellyt etukäteen KLM:n uusia lentomatkustusääntöjä, jotka ovat tottai nekin tiukentuneet sitten viime vuoden matkamme. Mallia näköjään otetaan surutta halpalentoyhtiöiltä. Matkatavaroiden osalta Atlantin ylityksiin sallitaan lentolippuun sisältyvänä pakaasina vain yksi kolli ruumaan menevää tavaraa, jonka maksimipaino on 23 kg. Ja ylikiloilta sitten peritään 30 euroa / kg. No, tämähän kuullosti moottoripyörämatkailijasta todelliselta kiusanteolta, sillä mopossahan on aina tyypillisesti tilat yhdelle isolle matkalaukulle! Siispä otin käyttöön pari järeää jätesäkkiä, jotka vedin päällekkäin omien BMW:n sivu- ja takalaukun sisäkassien päälle. Koko komeus suljettiin nippusiteellä pussin suusta ja ympärille vielä aleveät matkalaukkujen varmistushihnat. Nyt minulla oli sitten se vaadittava yksi kolli menossa ruumaan. (Kari tosin oli varma, että joku matkatavarankasittelijöistä ihmettelee, kuka hitto on toimittanut roskasäkin matkalaukkuhihnalle ja linkoaa koko nyytin jätepuristimeen.) Käsipakaasina lisäksi kypärä omassa pussissaan ja lisäksi RKA:n tekemä LT:n takatarakkalaukku, jonka sitaisen Wingin takaistuimelle. Tuo jätesäkkiviritelmäni painoksi tuli muuten sattumalta 22,7 kg (Karin ruumaan menevä siisti laukku painoi vain 14 kg, joten saatoin taas ampua hieman yli tuossa varustelussani. Katsotaan nyt sitten kenen varusteet loppuu kesken...) Hieman jännittää nähdä, missä kunnossa roskiskassini Chicagon ”O'Scaren” (oikeasti O'Haren) kentän hihnalta oikein pullahtaa. Tuleeko yksi jätesäkillinen vai kolme erillistä BMW-kassia...
Itselleni näköjään kuuluu kaikille matkoille omat pakolliset unohtamiset, sähläykset ja muut suunnittelemattomuudet. Jos kuka on lukenut ekan reissublogini vuodelta 2006, muistaa kuinka silloinen matkakumppani Jokke keräili meikäläisen hanskoja, nahkakaulureita, laukun sadesuojia yms. irtotavaroita, joita pyörästäni vauhdissa lenteli. Kommellukset huipentuivat lompakkoni pudottamiseen länsivirginialaisella huoltoasemalla, josta turvakameranauhan mukaan eräs vähemmän rehellinen autoilija sen taskuunsa korjasi. Sinne meni pari luottokorttia ja noin 150 dollaria käteistä.

Viime vuoden reissukommelluksiini taas kuului yhden matkapakaaseihini kuuluneen laukun unohtaminen Chicagon lentokenttäterminaalin ulkopuolelle. Sitä jäljittämään piti hälyttää eräs amerikkalainen liiketuttavani, joka sen onneksi löysikin ja lähetti perääni Rapid Cityyn Etelä-Dakotaan. (tästä sitten tarkemmin viime vuoden matkakertomuksessa).

Ja mitähän tänä vuonna? Istuimme jo Amsterdamiin lähtevässä koneessa kun yksi lentoemännistä ojensi minulle paperinipun.... Kappas vain, siinähän olivatkin meikäläisen matkalipputulosteet sekä meidän molempien ruumaan tsekattujen pakaasien vastaliput! Sinnehän ne jäivät mokomat tsekkaustiskille ja onneksi osasivat kiikuttaa ne perässäni koneeseen.

No, tähän sähellykseen löydän tietysti hyvän selityksen: Olimme Karin kanssa nimittäin jonottaneet jo parisenkymmentä minuuttia pääsyä chekkaustiskille, kun sitten aivan kalkkiviivoilla selvisikin, että mehän jonotimmekin pelkkään ruumaan menevien laukkujen luovutuspisteeseen! Lähtöselvitys olisi muka pitänyt tehdä itsepalveluna niissä chekkausautomaateissa...Tiesimme molemmat, että se ei Atlantinylityslennoilla tulisi onnistumaan, sen verran hankalaksi on Setä Samuli maahanpyrkijöiden elämän onnistunut tekemään kaikkine ESTA-tunnuksineen ja ensimmäisen yöpymispaikan osoitteiden selvittelyineen. Kuitenkin automaateilla avustava virkailija halusi edes toisen meistä kokeilemaan onneaan automaatilla tapahtuvaan omatoimichekkaukseen ja minähän sinne siten menin lippuneni ja lappuineni. Kolmen – neljän askeleen verran homma eteni, kunnes tuli ilmoitus: ”Lähtöselvitys ei onnistu, ota yhteys lähtöselvitystiskille”. Molemmat totesimme vähän vahingoniloisina, että ”mitäs me sanottiin”. Automaatti tulosti lipukkeen, jossa todisti itsensä kyvyttömäksi hoitamaan lähtöselvitystä ja tämän lipukkeen kanssa sitten menimme siihen laukkujen luovutuspisteeseen, jossa virkailija sitten sen enempää ihmettelmättä hoiti lähtöselvityksemme. Ja siihen tiskille minä sitten unohdin lippuni ja matkalaukkujen vastaliput...

Tässä toveri Kari pirteänä lähtötunnelmissa Helsinki-Vantaalla.

Kari totesikin myöhemmin koneessa noiden lippujen minulle ojentamisen jälkeen, että ”jos tässä oli tämän reissun unohtamiset ja kommellukset, niin hyvinhän tässä vielä käy.” Toivotaan, että hölmöilykiintiö tuli täytetyksi.
Meillä kävi muuten tuuria istuinpaikkojen suhteen täällä KLM:n jumbon ”sikaosatolla”. Meillä oli paikat koneen keskimmäisellä nelipaikkaisella rivillä, ja kun kaikki olivat kyydissä, jäivät saman rivin kaksi muuta paikkaa tyhjiksi. Saman tien levittäydyimme koko riville, mutta piakkoin lentoemot ohjasivat viereeni koko lailla tukevahkon mustan amerikkalaisnaisen...No, jäihän meille sentään yksi tyhjä istuin Karin ja itseni väliin, joka helpottaa hieman kaikkien runsaiden ruokatarjoilujen (vitsi, vitsi) käsittelyä jne.

Tämmöisellä lentopelillä mentiin rapakon yli tällä kertaa. Kyseessä oli
itse asiassa ns. "sekajuna", eli jumbo, jonka peräosan 15 - 20 metriä oli
varattu rahtitilaksi eli matkustajapaikkoja oli "vain" 275.

Chicagossa meitä on vastassa Larry Rosenstiel – niminen Kawasaki GTR-kuski (entinen LT-mies). Samainen kaveri oli hoitelemassa meitä kentältä ulos myös viime vuonna ja hän ajoi myös kanssamme Rapid Cityn CCR-tapahtumaan. Tällä kertaa Larry tarjoaa meille kahdelle myös yösijan.

Jatkosuunitelmamme ovet sellaiset, että Kari sekä Larry + muutamia muita erityisesti Karille tuttuja pyöräilijöitä menevät viikonloppuna pidettäviä Indianapolisin GP-osakilpailuja katsomaan. Itse lähden perjantaiaamuna kohti pientä Archboldin kaupunkia Ohiossa, jossa vietin vaihto-oppilasvuoteni 1973 – 74. Siellä tapaan joitakin tuttujani ja jatkan matkaa launataina Erie-järven rannalla sijaitsevaan Port Clintonin kaupunkiin. Siellä asuu Amerikan ”mom” eli isäntäperheeni äiti. ”Dad” on jo kuollut viitisen vuotta sitten. Maanantaiaamuna lähden itään päin New Yorkin osavaltiota kohti ja tapaan muun porukan todennäköisesti jossain Niagaran putousten jälkeen. Siitä jatkamme tiistaiksi Vermontin Killingtoniin juhlapaikalle.

Tässä se kuuluisa jätesäkkimallinen matkapakaasini Chicagon kentällä. Toinen hihna
oli irti, mjtta eipä muuta vahinkoa ollut havaittavissa. 

Taustoja tälle reissulle

Nyt siis ollaan jo kolmannen kerran lähdössä moporeissulle Amerikan maahan. Tällä kertaa meitä on taas lähdössä vain pari ukkoa, allekirjoittanut ja Kari S. Konnevedeltä. Viime vuonna (2009) meitä olikin reissulla viisi pyörää ja kuusi ihmistä. (Tuosta täytyy vielä saada tarinat aikaiseksi, ennenkuin kokonaan unohtuu...Huonona selityksenä tarinan puutteelle on se, että en ole mikään ammattibloggaaja ja tämänkin blogisivuston asetuksen ynnä muut säädöt ovat muuttuneet niin paljon, että minulta vei aikani löytää alkuperäiset vuoden 2006 tarinat ja oppia vielä se, miten niiden jatkoksi tehdään uusi blogi.)

Kari muuten teki 1. reissunsa vuonna 2008 kumppaninaan Kunkku eli Jouko K. Luumäeltä. Siitä matkasta on blogi tuossa: http://finnishbikerstoccr08.blogspot.com/2008_08_24_archive.html

No niin, taas siis ollaan elokuun loppupuolella ja matkavalmistelut käyvät kuumimmillaan. Nytkään emme vie omia pyöriä mukanamme, kuten teimme ensimmäisillä reissullamme 2006 ja 2008 vaan vuokraamme Hondan Goldwingit Chicagon Eagleridersilta, kuten teimme viime vuonna. Oman pyörän vieminen vaatisi enemmän aikaa, joten tällaiseen parin viikon pyrähdykseen on vuokrapyörä parempi (joskaan ei kauhean paljon halvempi) vaihtoehto. Oman pyörän lentorahti edestakaisin maksaa suurin piirtein saman verran kuin parin viikon Wingin vuokra. Toisaalta lentorahtauskin on tullut siinä mielessä hankalammaksi sitten oman 2006 reissuni, että Euroopan päässä pyörä on jätettävä lentorahtiterminaaliin jo viisi päivää ennen sen lentoa. Tämä merkitsee melkoista ajanhukkaa menomatkalla. Paluumatkalla tuo varoaika on Kanadan puolella sentään edelleen se 48 tuntia, joka oli jo v. 2006.

No nyt jo joku ihmettelee, että miksei Amerikkan mennä ajamaan Harley-Davidsoneilla vaan tyydytään tylsään "kaksipyöräiseen autoon" eli Wingiin jo toisen kerran. Nämä nyt ovat niitä makuasioita. Kumpikin meistä ajaa kotona BMW:n vastaavalla "matkasohvien äidillä" eli K 1200 LT:llä, jonka kyydissä olemme varmaan siinä määrin poispilattuja, että lomareissut pidetään erillään työreissuista ;-) Itse asiassa yritimme kyllä saada tänä vuonna vuokratuksi Victoryn Vision-mallit, mutta niiden vuokraus oli Eagleridersilla lopetettu yhden vuoden huonoon kysyntään päättyneen vuokrauskokeilun jälkeen.

Matkareittimme koluaa tällä kerralla USA:n itärannikkoa. Me molemmat  "keräilemme" USA:n osavaltioita ja niitähän onkin tuolla itärannikolla tarjolla aika tukku. Keräilykriteerimme ovat Karin kanssa hieman erilaiset. Itse keräilen osavaltioita moottoripyörällä, Kari kelpuuttaa myös muilla kulkuneuvoilla tapahtuneet visiitit. Mopolla käytyjä osavaltioita on itselläni tällä hetkellä 27 kpl (kaikilla kulkuneuvoilla käytyjä 32 kpl).
Chicagosta siis aloitetaan ja CCR-tapahtuman jälkeen matka jatkuu Vermontista tässä vaiheessa vielä avoimena olevan suunnitelman mukaan kohti etelää ja sitten pyörät jätetään Nashvilleen. Tämä tuli vähän ylimääräisenä kuviona, sillä paluulentomme lähtee Atlantasta ja olimme varautuneet jättämään pyörätkin sinne, mutta Eagleridersin Atlantan toimipiste olikin lakkautettu kesken kaiken. Nyt sitten otamme vuokra-auton Nashvillestä ja sillä ajellaan tuo noin 300 km matka Atlantaan lähtöpäivänämme torstaina 9. syyskuuta.