No kumminkin, torstai-iltana kävimme vielä Larryn isännöimänä kävelyllä hänen kotikaupunkinsa Oak Parkin keskustassa, jossa järjestettiin torstai-iltaisin erilaisia katukonsertteja. Sisäinen kellomme oli aika sekaisin, mutta kun tarjolle tuli Five Guys – nimisen hampurilaisravintolan tuplapihviteos ja vielä jätskibaarista herkullista kotitekoista jäätelöä, johon vielä siinä asiakkaan silmien alla sekoitettiin lisukkeita (kymmentä sorttia pähkinää, suklaahippuja, vaahtokarkkeja ja ties mitä muuta), upposivat ne kyllä mukisematta jo monta tuntia aiemmin nautittujen lentokone-eväiden jälkeen.
Perjantaiaamuna Kari oli pystyssä jo aamuneljältä ja itse sain nukutuksi sentään kuuteen. Suoriuduimme noin reilun kilometrin mittaisen aamukävelyn merkeissä Chicagon puolella sijaitsevaan The Depot -nimiseen perinteiseen American Dineriin, jossa nautimme tietysti perinteisen amerikkalaisen aamupalan. Se sattui tällä kertaa olemaan kaikkea mahdollista sisältävä omeletti perunahöystöllä, tuorepuristettua appelsiinimehua, kahvia / teetä, paahtoleipää ja mermeladia, joten kehomme olivat tuon satsin jälkeen hyvin ravitut. Syönnin perään kelpasi kävellä tuo reilu kilometri takaisin Oak Parkin puolelle ja ryhtyä pakkaamaan pyöriä liikkeellelähtöä varten. Olemme siis tosiaan asuneet Oak Parkissa, joka on noin 50.000 asukkaan kokoinen oma kaupunkinsa Chicagon kyljessä. Turisti ei näitä erota, mutta ilmeisesti paikalliset ovat tarkkoja asuinkaupungistaan.
 |
| Tässä aamiaispaikan edustalla. |
Olimme aiemmin aamulla Larryn kanssa suunnitelleet reittiäni Archboldiin Google Mapsin avulla. Samalla sovimme, että ajamme porukassa etelään Chicagosta (tai siis oikeasti Oak Parkista) ja tietyssä vaiheessa erkanemme ja minä jatkan yksin koilliseen päin pitkin Michigan-järven kaakkoisrantaa kohti Michiganin rajaa ja Larry ja Kari painelevat etelään kohti Indianapolisia. Olin kirjoitellut muutamia reittipisteitä valmiiksi pikku paperilapulle, joita sitten oli tarkoitus syötellä navigaattoriini matkan edetessä. Tuo syöttely jäi tietysti lähdön tohinassa tekemättä, koska kerran Larryhan johdatteli meitä ulos Chicagon aamuruuhkista ja totta kai kuvittelin, että sitten kun erotaan, niin siinä sitten pysähdytään ja turistaan hetki ja sovitaan jatkosta yms....
No ei ihan mennyt niin. Painelimme Chicagon kolmesta kahdeksaankaistaisia expessväyliä pitkin reipasta marssivauhtia ja Larry johdatteli (onneksi vain kolmen pyörän) letkaamme
 |
| Katunäkymää Chicagon ja Oak Parkin rajalta. |
Tietyssä vaiheessa yhden tietöillä merkityn kolmikaistaisen osuuden kohdalla Larry sitten yhtäkkiä osoittikin yläpuolella vilahtanutta opastetaulua ja vilkutti minulle merkiksi, että ”tervemenoa, me lähdetään nyt kohti Indianapolisia, painu sinä sinne vasemmalle”. No voi helkkari, siinä sitten olin keskellä sataakahtakymppiä kulkevaa monikaistaista moottoritietä ilman mitään sen kummempia suuntimia. (Olin taas ollut pikkuisen idealisti kuvitellen, että me muka jossain olisi pystytty pysähtymään ja juhlallisesti hyvästelty (jopa kenties käteltykin) jne.) Olimme nimittäin Larryn kanssa katsoneet Google Mapsiltä minulle sopivan mukavan ja isoja (erityisesti maksullisia) moottoriteitä välttelevän reitin Michiganin eteläosien läpi kohti Archboldia. Ja nyt siis olin painelemassa juuri semmoista vältettäväksi suunniteltua baanaa pitkin kohti itää...Minulla oli sentään hämärä muisti- (tai oikestaan kartta-)kuva tuolta alueelta ja tajusin ajaneeni jo yhden minulle tarkoitetun liittymän ohi. No eihän siinä muu auttanut kuin vetää mopo oikean kaistan reunaviivan yli pientareelle ja ruveta kaivelemaan sitä reittipistelappua ajotakin taskusta ja syöttämään seuraavaa tavoitepistettä navigaattoriin. Kun olin saanut homman valmiiksi ja tein lähtöä, huomasinkin yllätyksekseni taustapeilistä taakseni ilmestyneet ”Highway Assistance” -kuormurin. Tottakai moottoritien reunassa vilkut päällä seisova moottoripyörä herättää kysymyksen avuntarpeesta. Näytin kuskille kansainvälistä käsimerkkiä eli peukaloa (en siis keskisormea) ylöspäin, johon hän kuittasi kiitoksen ja lähdin jatkamaan matkaa, tällä kertaa onneksi tietoisena mihin piti mennä.
Koska olin ajanut jo alunperin suunnitellun liittymän ohi liikaa itään, pääsin suunitellulle Michiganjärven rantaa mukailevalle tie 12:lle vähän myöhään, mutta totesin, että ei tuossa nyt sitten loppujen lopuksi suurta vahinkoa tapahtunut. Kartalla rannan ”lähellä” kulkevasta tiestä aina kuvittelee sen kulkevan sananmukaisesti lähes veden vieressä. Totuus on usein kumminkin, että matkaa rantaan on sen verran paljon ja välissä vielä asutusta tai metsää, että rannikon lähellä ajamisesta ei tiedä kuin navigaattorin näyttöä kurkkimalla.
Seuraava episodini tapahtuikin sitten ajessani kohti Sturgisia. Ei siis sitä kuuluisampaa Etelä-Dakotan pikkukylää, jossa vuosittain järjestetään kaiketi maailman suurin moottoripyörätapahtuma juuri näihin aikoihin (kävijämäärät luetaan sadoissa tuhansissa), vaan toista samannimistä paikkaa kohti Michiganin eteäosassa. Kesken kaiken huomaan jotain putoavan pyörästäni ja totta vieköön, peilistä näen kuinka asfalttia pitkin pyörii kaikilla reissuillani uskollisesti palvellut termospulloni! Hankin noita alkuperäisiä Thermos-merkkisiä pulloja Partio-Aitasta pari kappaletta vuoden 2006 reissua varten ja ne olivat erityisen hyviä mopotarkoitukseen, koska ne sopivat hyvin kehittelemääni juomapullotelineeseen. Lisäksi näiden pullojen korkkimekanismi on sellainen, että niistä saattoi juoda jäillä höystettyä Gatoraidia myös ajon aikana ilman pelkoa juoman valumisesta suupielien ohi kaulaa myöten rinnuksille. Vuokrapyöriä varten olin rakennellut omat Velcrotarrakiinnitteiset telineet, jotka viime vuonna toimivat koko 7000 km matkan viidessä pyörässä moitteetta. Näiden extra-heavy-duty -velcrojen vastapalat jäivät tietysti viime vuotisiin pyöriimme Los Angelesiin vaikka itse pullotelineet pelastinkin tietämättä tuolloin, että niitä vielä tarvittaisiin uudestaan. Matkavalmisteluja tällä kertaa tehdessäni löysin autotallistani (lähes samaa) Velcroa, josta varasin vastapalaset mukaan liimattavaksi tämän vuoden Wingeihin, mutta eihän nuo mokomat kuitenkaan ihan samaa tavaraa olleet kuin alkuperäiset. Hölmöyttäni jätin nämä Velcrot varmistamatta mustalla jeesusteipillä (jota sitäkin olin jopa mukaani varannut) ja tämän seurauksena hieno ja arvokas termospulloni nyt pyöri pitkin amerikkalaisen maantien reunaa. Onneksi en ollut enää millään expresswaylla, joten saman tien Wingin liinat kiinni (juu, kyllä siinäkin sentään jonkinlaiset jarrut on, vaikka ei ihan LT:n veroiset kuitenkaan) ja mopo taas tienviereen seisomaan ja ukko kävelemään takaisinpäin etsimään pulloa ja tutkimaan sen vaurioita. Itse pullo näytti asfaltilla pyörimisen jälkeen kuin talvisodan käyneeltä ja hieno korkkimekanismi oli särkynyt. Onneksi juuri vähää aikaisemmin jäiden sekaan lataamani Gatoraid oli sentään pysynyt sisällä. Etsiskelin vielä hetken korkinpalasia ja totta vieköön, taas pysähtyy viereeni huolestunut autoiljia, joka tiedustelee avuntarvettani! Selvitin hänelle ongelmani laadun ja kiittelin huolenpidosta, mutta totesin kuitenkin pääseväni tästä takaiskusta yli omin avuin tavalla tai toisella. Siipä irroitin soraan tahriutuneet korkinjämät ja otin kylmät ryypyt murheeseeni. Samalla rumaksi mennyttä teräspullon asfaltti-ihottumaista pintaa katsellesani kertasin mitä merkitsikään joidenkin jenkkimotoristien käyttämä termi ”ATGATT” . Se on lyhenne sanoista ”All The Gear All The Time” tarkoittaen, että mp-kuskilla on ajovarusteet päällä AINA ajaessaan. Valitettavasti tuo periaate on täälläpäin aika mitättömän vähemmistön omaksuma. Kun kerran ei osavaltion laki määrää kypäräpakkoa, niin tietenkään sitä ei käytetä, muista ajovarusteista nyt puhumattakaan. Yksilönvapaus ennenkaikkea...hohhoijaa.
Nonniin, pääsin sitten lopulta onnellisesti Archboldin pikkukaupunkiin navigaattorin johdatellessa minua pitkin pienehköjä country roadeja vaikka hetken pelkäsin jo bensankin loppuvan kesken kaiken. Bensiksiä kun ei noiden isoja maissipeltoja halkovien viivasuorien teiden varsilla ollut.
Reittini Chicagosta Archboldiin
Oli mukava taas palata kaupunkiin, jonne olin ensimmäisen kerran saapunut vaihto-oppilaana aika tarkkaan 37 vuotta sitten, elokuussa 1973. Tuolloinkin oli kaunis ja kuuma päivä, selkeästi kuitenkin kuumempi ja kosteampi kuin tänään. Mopon tankkauksen jälkeen kiertelin vähän vanhoja paikkoja ja verestelin muistojani. Tuossa on iso kiinalaisruokatehdas La Choy , tuossa on uusien asukkaiden jo pitkään asuttama omakotitalao osoitteessa 212 La Choy Drive, jossa asuin vaihto-oppilasvuoteni. Onpas puut kasvaneet ja kappas vain, enää ei katu rajoitukaan maissipeltoon vaan jatkoksi on tullut kokonaan uusi kortteli. Sama ruokatehtaan poistoilmakanavista lähtevä haju kuin aikoinaan. Tuossapa tuo sama Chevydiileri vielä sinnittelee ja tuota katua pitkin kävelin (!) aamuisin Archbold High Schooliin ja tuolla urheilukentällä sain sen hassun tupsulla varustetun neliskanttisen amerikkalaisen ylioppilaslakin keväällä 1974. Tuossa on Lange's Bakery, josta kävin kolme viikkoa Archboldiin saapumiseni jälkeen kysymässä viikonlopputöitä, kun kotona olin tottunut joka lauantaiaamu aamukolmelta heräämään perheemme leipomoon töihin...
Saksalaislähtöisestä Langen perheestä tulikin minulle elinikäsiä ystäviä ja he ovat käyneet Suomessakin luonamme kolme kertaa vuosien varrella. Heille siis suuntasin yökylään ja siinähän Melvin ja Ruth Lange istuivat talonsa edessä kun minä kurvasin Wingillä pihaan. Mel on jo 85-vuotias ja Ruthkin 77 vuoden ikäinen. Ikä painaa jo isäntää ja kyllähän hän on aika lailla vanhentunut sitten vuoden 1999, jolloin poikkesimme heillä kylässä edellisen kerran koko perheemme voimin. No, vanhuus ei tule yksin, sanotaan....
Jaahas, kellopa alkaa olla jo puoli seitsemän, joten taitaa olla turha enää ryhtyä unta kutsuskelemaan. Tämän päivän suunnitelmissa on käydä Langelta lähdön jälkeen morjenstamassa vanhaa vaihto-oppilasvuoteni tuttavaa John Huffmania. John oli lahjakas karting-kuski nuoruudessaan ja jopa USA:n mestari. Pääsin hänen perheensä mukana kiertelemään joitakin osakilpailuja ja sain jopa ajaakin parissa kisassa. (Itsekin kun olin tuon lajin innokas harrastaja 70-luvun alussa.) Sitten jatkan pohjoiseen Erie-järven rannalle Port Clintoniin, jossa Amerikanäitini eli ”Mom” asuu. ”Dad” on jo poistunut keskuudestamme noin viisi vuotta sitten. Matkaa ei ole kuin jotain sadan mailin luokaa, joten perillä oletan olevani joskus iltapäivällä. Tästä sitten jatketaan myöhemmin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti