Vaikka tämä on jo kolmas Amerikan moporeissuni ja tavaralistat on tehty ja testattu jo aikoinaan, niin aina tuo pakkaaminen on oma ponnistuksensa. Itse hankin vielä ylimääräistä stressiä ostamalla edellisviikon lopulla uuden pikkuläppärin, johon oli tarkoitus saada asennetuksi myös mm. Garminin Amerikan karttaohjelma. Siis se sama, jolla jo viisi vuotta sitten Joken kanssa teimme reittisuunnittelua ja dokumentoimme retkeämme. Vaan tuo asennus ei viiden päivän ja lukemattomien tuntien ähellyksestä ja uuden koneen käyttöjärjestelmän vaihtamisesta huolimatta onnistunut ja eilen eli lähtöpäivän aattona selvisi sitten, että Garminilta on tullut aivan uusi ohjelmaversio, jossa onkin (yllätys yllätys) bugi. Taistelussa piratismia vastaan Garmin on tehnyt karttojensa lukituksen poiston entistä vaativammaksi ja siinä rytäkässä unohdettiin se, miten jo kertaalleen avatut vanhemmat kartat saadaan toimimaan uudessa tietokoneessa. Ja tämä selvisi lähes kaksituntisen puhelun aikana, jota kävin Garminin (Tanskassa sijaitsevan) teknisen tuen kanssa – onneksi suomeksi sentään. No, saahan noita karttoja ja reittejä tehdyksi myös Google Maps -ohjelmalla jos vaan nettiyhteys löytyy, joten ei tämä nyt mikään katastrofi ole, mutta kun olen välillä vähän periksiantamatonta sorttia, niin pitihän tuokin kortti katsoa loppuun asti...
Kari oli ansiokkaasti selvitellyt etukäteen KLM:n uusia lentomatkustusääntöjä, jotka ovat tottai nekin tiukentuneet sitten viime vuoden matkamme. Mallia näköjään otetaan surutta halpalentoyhtiöiltä. Matkatavaroiden osalta Atlantin ylityksiin sallitaan lentolippuun sisältyvänä pakaasina vain yksi kolli ruumaan menevää tavaraa, jonka maksimipaino on 23 kg. Ja ylikiloilta sitten peritään 30 euroa / kg. No, tämähän kuullosti moottoripyörämatkailijasta todelliselta kiusanteolta, sillä mopossahan on aina tyypillisesti tilat yhdelle isolle matkalaukulle! Siispä otin käyttöön pari järeää jätesäkkiä, jotka vedin päällekkäin omien BMW:n sivu- ja takalaukun sisäkassien päälle. Koko komeus suljettiin nippusiteellä pussin suusta ja ympärille vielä aleveät matkalaukkujen varmistushihnat. Nyt minulla oli sitten se vaadittava yksi kolli menossa ruumaan. (Kari tosin oli varma, että joku matkatavarankasittelijöistä ihmettelee, kuka hitto on toimittanut roskasäkin matkalaukkuhihnalle ja linkoaa koko nyytin jätepuristimeen.) Käsipakaasina lisäksi kypärä omassa pussissaan ja lisäksi RKA:n tekemä LT:n takatarakkalaukku, jonka sitaisen Wingin takaistuimelle. Tuo jätesäkkiviritelmäni painoksi tuli muuten sattumalta 22,7 kg (Karin ruumaan menevä siisti laukku painoi vain 14 kg, joten saatoin taas ampua hieman yli tuossa varustelussani. Katsotaan nyt sitten kenen varusteet loppuu kesken...) Hieman jännittää nähdä, missä kunnossa roskiskassini Chicagon ”O'Scaren” (oikeasti O'Haren) kentän hihnalta oikein pullahtaa. Tuleeko yksi jätesäkillinen vai kolme erillistä BMW-kassia...
Itselleni näköjään kuuluu kaikille matkoille omat pakolliset unohtamiset, sähläykset ja muut suunnittelemattomuudet. Jos kuka on lukenut ekan reissublogini vuodelta 2006, muistaa kuinka silloinen matkakumppani Jokke keräili meikäläisen hanskoja, nahkakaulureita, laukun sadesuojia yms. irtotavaroita, joita pyörästäni vauhdissa lenteli. Kommellukset huipentuivat lompakkoni pudottamiseen länsivirginialaisella huoltoasemalla, josta turvakameranauhan mukaan eräs vähemmän rehellinen autoilija sen taskuunsa korjasi. Sinne meni pari luottokorttia ja noin 150 dollaria käteistä.
Viime vuoden reissukommelluksiini taas kuului yhden matkapakaaseihini kuuluneen laukun unohtaminen Chicagon lentokenttäterminaalin ulkopuolelle. Sitä jäljittämään piti hälyttää eräs amerikkalainen liiketuttavani, joka sen onneksi löysikin ja lähetti perääni Rapid Cityyn Etelä-Dakotaan. (tästä sitten tarkemmin viime vuoden matkakertomuksessa).
Ja mitähän tänä vuonna? Istuimme jo Amsterdamiin lähtevässä koneessa kun yksi lentoemännistä ojensi minulle paperinipun.... Kappas vain, siinähän olivatkin meikäläisen matkalipputulosteet sekä meidän molempien ruumaan tsekattujen pakaasien vastaliput! Sinnehän ne jäivät mokomat tsekkaustiskille ja onneksi osasivat kiikuttaa ne perässäni koneeseen.
No, tähän sähellykseen löydän tietysti hyvän selityksen: Olimme Karin kanssa nimittäin jonottaneet jo parisenkymmentä minuuttia pääsyä chekkaustiskille, kun sitten aivan kalkkiviivoilla selvisikin, että mehän jonotimmekin pelkkään ruumaan menevien laukkujen luovutuspisteeseen! Lähtöselvitys olisi muka pitänyt tehdä itsepalveluna niissä chekkausautomaateissa...Tiesimme molemmat, että se ei Atlantinylityslennoilla tulisi onnistumaan, sen verran hankalaksi on Setä Samuli maahanpyrkijöiden elämän onnistunut tekemään kaikkine ESTA-tunnuksineen ja ensimmäisen yöpymispaikan osoitteiden selvittelyineen. Kuitenkin automaateilla avustava virkailija halusi edes toisen meistä kokeilemaan onneaan automaatilla tapahtuvaan omatoimichekkaukseen ja minähän sinne siten menin lippuneni ja lappuineni. Kolmen – neljän askeleen verran homma eteni, kunnes tuli ilmoitus: ”Lähtöselvitys ei onnistu, ota yhteys lähtöselvitystiskille”. Molemmat totesimme vähän vahingoniloisina, että ”mitäs me sanottiin”. Automaatti tulosti lipukkeen, jossa todisti itsensä kyvyttömäksi hoitamaan lähtöselvitystä ja tämän lipukkeen kanssa sitten menimme siihen laukkujen luovutuspisteeseen, jossa virkailija sitten sen enempää ihmettelmättä hoiti lähtöselvityksemme. Ja siihen tiskille minä sitten unohdin lippuni ja matkalaukkujen vastaliput...
 |
| Tässä toveri Kari pirteänä lähtötunnelmissa Helsinki-Vantaalla. |
Kari totesikin myöhemmin koneessa noiden lippujen minulle ojentamisen jälkeen, että ”jos tässä oli tämän reissun unohtamiset ja kommellukset, niin hyvinhän tässä vielä käy.” Toivotaan, että hölmöilykiintiö tuli täytetyksi.
Meillä kävi muuten tuuria istuinpaikkojen suhteen täällä KLM:n jumbon ”sikaosatolla”. Meillä oli paikat koneen keskimmäisellä nelipaikkaisella rivillä, ja kun kaikki olivat kyydissä, jäivät saman rivin kaksi muuta paikkaa tyhjiksi. Saman tien levittäydyimme koko riville, mutta piakkoin lentoemot ohjasivat viereeni koko lailla tukevahkon mustan amerikkalaisnaisen...No, jäihän meille sentään yksi tyhjä istuin Karin ja itseni väliin, joka helpottaa hieman kaikkien runsaiden ruokatarjoilujen (vitsi, vitsi) käsittelyä jne.
 |
| Tämmöisellä lentopelillä mentiin rapakon yli tällä kertaa. Kyseessä oli itse asiassa ns. "sekajuna", eli jumbo, jonka peräosan 15 - 20 metriä oli varattu rahtitilaksi eli matkustajapaikkoja oli "vain" 275. |
Chicagossa meitä on vastassa Larry Rosenstiel – niminen Kawasaki GTR-kuski (entinen LT-mies). Samainen kaveri oli hoitelemassa meitä kentältä ulos myös viime vuonna ja hän ajoi myös kanssamme Rapid Cityn CCR-tapahtumaan. Tällä kertaa Larry tarjoaa meille kahdelle myös yösijan.
Jatkosuunitelmamme ovet sellaiset, että Kari sekä Larry + muutamia muita erityisesti Karille tuttuja pyöräilijöitä menevät viikonloppuna pidettäviä Indianapolisin GP-osakilpailuja katsomaan. Itse lähden perjantaiaamuna kohti pientä Archboldin kaupunkia Ohiossa, jossa vietin vaihto-oppilasvuoteni 1973 – 74. Siellä tapaan joitakin tuttujani ja jatkan matkaa launataina Erie-järven rannalla sijaitsevaan Port Clintonin kaupunkiin. Siellä asuu Amerikan ”mom” eli isäntäperheeni äiti. ”Dad” on jo kuollut viitisen vuotta sitten. Maanantaiaamuna lähden itään päin New Yorkin osavaltiota kohti ja tapaan muun porukan todennäköisesti jossain Niagaran putousten jälkeen. Siitä jatkamme tiistaiksi Vermontin Killingtoniin juhlapaikalle.
 |
| Tässä se kuuluisa jätesäkkimallinen matkapakaasini Chicagon kentällä. Toinen hihna oli irti, mjtta eipä muuta vahinkoa ollut havaittavissa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti