Lauantai 4.9. 2010, Killington VT – Newburgh NY 751 km

Nonniin, ajamaan sekä osavaltioita keräämäänhän tänne on tultu, joten nyt riitti makoilu hotellissa! Lauantain reittisuunnitelmana oli ajaa kaakkoon Killingtonista ja käydä poimimassa Yhdysvaltain pienin osavaltio eli Rhode Island Atlantin rannalta New York Citystä koilliseen. Eräs idea oli myös ajaa lautalla New Londonista Connecticutista Orient Pointiin Long Islandin itäkärkeen ja sen jälkeen ajaa New York Cityn läpi kohti New Jerseytä. Killingtonissa tutustuimme Charlie -nimiseen ATK-konsulttiin, joka sattui itse asumaan New York Cityssä ja häneltä saimme hyviä uusia reittivinkkejä lauantaille. Hän osasi kertoa myös että meidän kannatti pysyä poissa tietyiltä Manhattania kiertäviltä moottoriteiltä, koska niiden liikenne on kuulemma suorastaan infernaalista lähes kaikkina viikonpäivinä. Saimme myös vinkin käydä vierailemassa Orange County Chopperin päämajassa, joka sijaitsi sopivasti New York Citystä länteen. Muutaman kerran New Yorkissa jo ennen käyneinä meillä ei kummallakaan ollut mitään vaikeuksia muuttaa reittisuunnitelmaamme siten, että koko Iso Omena kierretään pohjoispuolelta ja samalla jätetään tuo lauttamatka Long Islandin läpiajoineen tekemättä.
Reitti Killington VT - Newburgh NY
Tavoitteeksi siis Paul Teutulin chopperiputiikki Newburghissa ja matkalla sinne kieppaistaan Massachusetsin läpi sekä silpaistaan Rhode Islandin nurkkaa ja sitten Connecticutin läpi jne. Helppoa kuin heinänteko kun on nykyajan vempeleet eli navigaattorit yms. Perjantai-iltana toinen tietsikkanörttimme Steve opetti, miten käytetään webbipohjaista Mapquestin karttaohjelmaa ja miten siitä ladataan valmiita reittejä vaikkapa Garminin navigaattoriin. Olin suunnitellut Mapquestilla mielenkiintoisen (ja Interstateja välttelevän) reitin Killingtonista etelään, jossa meidän piti pysähtymän muunmuassa eräässä islantilais-ruotsalaisen pariskunnan omistamassa motoristiravintolassa aamiaisella. Steve latasi reitin perjantai-iltana Eagleriderin lainanavigaattoriimme ja tuolle reitille säntäsimmekin sitten lauantaiaamuna klo 7:03.

Tässä väkeä lahtöpuuhissa lauantaiaamuna.

Navigaattori lähti kuljettamaan meitä ensin hieman pohjoiseen ja sitten suoraan länteen ja samaan suuntaan oli aikaisin lauantaiaamuna matkalla muitakin. Noin puolentoista tunnin ajon jälkeen tajusin, että eihän tämä ollutkaan se suurella vaivalla edellisiltana suunnittelemani reitti! Voi hemmetin hemmetti! Ei se Mapquestista reitin lataus Garminiin onnistunutkaan niin helposti. Latauksessa siirtyivät vain reitin aloitus- ja päätepisteet, mutta välipisteet eivät. Niinpä meitä oli viety jo hyvän tovin suorinta tietä etelään kohti OCC:n päämajaa ja Newburghia. Tämä nyt ei ollut suunnitelmamme reitti ollenkaan, joten ei muuta kuin mopot seis ja syöttämään navigattorille uutta suuntaa kaakkoon kohti Rhode Islandia.

Ei löytynyt islantilais-ruotsalaista motoristiystävällistä ruokapaikkaa mailta eikä halmeilta, koska olimme vaikka kuinka pitkällä liikaa lännessä. Koska tyhjin vatsoin oli tehty matkaa jo puolitoista tuntia, tämä Olde Post -niminen ruokapaikka Lake Georgen pikkukylässä New Yorkin osavaltiossa sai luvan kelvata aamiaispaikaksi. Söimme vaihteeksi taas omeletin ynnä paahtoleipää ynnä paistettuja perunoita (alkoi jo tosissaan tehdä mieli kaurapuuroa ja ruisleipää...)

Koska reittisuunnitelmamme oli heti lähdössä mennyt läskiksi, jouduimme tällä erää luopumaan suunnitelmastamme pysyä poissa Interstatelta, jotta pääsisimme mitenkään ihmisten aikoihin perille Orange Countyn Choppereita ihmettelemään. Olimme kyllä selvittäneet, että putiikki olisi auki yhdeksään asti illalla. Siispä ei auttanut muuta kuin hyökätä ensin I 87:lle etelään ja sitten edelleen vanhalle tutulle Interstate 90:lle kohti kaakkoa.Tässä ollaan juomatankkaustauolla jossakin I 90:n varrella matkalla Rhode Islandiin.


Tässä Karin ajonäytettä Interstatelta

Aika monet amerikantoverit ihmettelivät lauantain reittivalintaamme, jossa kierrettiin melkoinen ketunlenkki yhden osavaltion takia. Tämän vuoksi pitikin hakea oikein todiste rajan ylityksestä...

Kun Rhode Island oli kuitattu, jatkui matkamme taas kohti länttä Connecticutin koilliskolkan pienemmillä teillä.

Tässä saapumassa takaisin Connecticutin puolelle.
Ja sitten kävi taas yksi honkkeli. Tällä kertaa Karille. Ajoimme minä edellä ja Kari takanani Putnamin pikkukaupungin jälkipuolella loivassa alamäessä edelläni pick-up ja tämän edellä henkilöauto. Letkan etummainen päättikin yhtäkkiä kääntyä vasemmalle, jolloin pick-up joutui jarruttamaan pysähdyksiin asti. Itse näin tilanteen ihan hyvin ja aloitin jarrutuksen ensin Wingin takajarrulla. Puoli sekuntia myöhemmin totesin, että hidastuvuus ei riitä ja otin etujarrun mukaan. Pyöräni pysähtyi siististi, mutta samalla näin oikeanpuoleisesta peilistä miten Karin pyörä meni nurin ja hän pyöri asfaltilla pari kuperkeikkaa. Ensimmäinen ajatus mielessäni oli, että ”ei saakeli, kaverilla ei ole ajotakkia päällä, nyt teki kipeää!” Siinä vaiheessa kun sain oman pyöräni vähän sivuun ajotieltä ja pääsin sen päältä pois Kari jo istui tienpenkalla ja näytti paikalle pysähtyneille auttajille, että kunnossa ollaan. Karin takana ajoi Harrikkakuski, joka myös pysäytti pyöränsä ja tuli katsomaan mitä kävi ja porukalla kampesimme Wingin pystyyn ajotieltä ja työnsimme sen tiensivuun. Myös äkkipysäyksen tehnyt pick-up -kuski tuli paikalle ja oli kovasti pahoillaan tapahtuneesta, mutta eihän syy hänessä ollut. Vilkuttoman käännöksen tehnyt jonon ensimmäinen auto sen sijaan poistui eteenpäin ilmeisen tietämättömänä aiheuttamastaan hässäkästä. Pyörä säilyi käytännössä vahingoittumattomana, vain kaatumarautoihin tuli pikku skraadit, katteisiin ei mitään jälkiä. No Kari puolestaan oli vähän enemmän naarmuilla t-paitaurheilunsa seurauksena. Asfaltti-ihottumaa kyynärpäissä plus naarmuja kypärässä sekä sen visiirissä. Pyörämme olivat vähän varallisessa paikassa, joten ajoimme ne vajaat sata metriä eteenpäin levikkeelle tutkiaksemme syntyneitä vahinkoja tarkemmin. Ja taas saimme tuta amerikkalaista avuliaisuutta. Paikalle pysähtyi toinen pick-up, jonka ikkunasta kaveri kyseli tarvitsemmeko apua, ja hänellä oli ensiapulaukku jo esillä. Mies oli nähnyt tapahtuneen ja tuli katsomaan tilannettamme. Hän avasi ensiapulaukkunsa ja otti esille desifiontiliinoja sekä haavasalvaa ynnä isoja laastareita ja kun paikkaukset oli tehty hän sanoi, että sen kun pidämme tarvikkeet hyvänämme, käyttöä vartenhan ne on hankittu! Kiittelimme avusta ja totesimme, että koska ei tässä nyt sen pahempaa ollut käynyt niin matka sen kuin jatkukoon. Kari totesi samalla, että ei tässä itse asiassa enää niin kuuma olekaan, joten ajotakin voisikin vaikka pukea taas päälle...

Tästäkään rysäyksestä ei tavan mukaan älytty ottaa yhtään valokuvaa itse tapahtumapaikalta. Illalla sentään katu-uskottava motoristimme jo hymyili ja esitteli ylpeänä naarmuttunutta kyynärpäätään. Samalla analysoimme tapahtunutta ja totesime, että tällä kertaa oli kyseessä episodi, jollaisen olisi voinut hyvin välttää omalla käytöksellään. Ensinnäkään ei ollut kauhean viisasta ajella ajotakki takaistumelle sidottuna (no kun oli niin kuuma ja tuohan on sitä paitsi maan tapa...) Toiseksi, Kari ajoi Wingillä kuten oli tottunut ajamaan omalla LT:llään. Kun piti jarruttaa hän veti etujarrusta ihan kunnolla. LT:hän pysähtyy servo-integraali – ABS- jarrujensa avulla niin että kuskin silmämunat meinaavat lähteä päästä. GoldWing ei pysähdy. Se lukitsee etupyöränsä ja menee nurin kuten mikä tahansa perinteinen vanhanajan moottoripyörä.. Kun en mikään GoldWing -spesialisti ole, olen ollut siinä uskossa, että kaikissa Wingeissä on ABS-jarrut koska Eurooppaan (tai ainakin Suomeen) tuotavissa pyörissä olen käsittänyt sellaiset olevan. Nyt opimme, että näissä vuokrawingeissä ei ollut mitään edellä mainittuja jarruvarusteita – ei tehostinta, ei integraalijarruja eikä edes ABS:iä. Eli meidän olisi pitänyt paremmin perehtyä pyöriimme sekä erityisesti niiden puuttuviin ominaisuuksiin eikä olettaa, että ne toimivat kuten omat mopomme. Itse kyllä tiesin tehostimen ja integraaliominaisuuden puutteen, mutta eipä tuota koskaan otettu kunnolla puheeksi. Ei edes vuoden 2009 reissulla, jossa meitä oli sentään viisi LT-kuskia taivastelemassa Wingin jarruja yli 7000 kilometrin verran.

Yöllä Karille vasta valkeni tapahtuneen vakavuus. Hän siunaili myös sitä, miten hän oli vuotta aiemmin myös jarrutellut pelkällä etujarrulla ja kyydissä oli oli ollut koko ajan myös reipas repsikkamme Hillevi, jonka henki ja terveys olivat myös olleet Karin väärien jarruoletusten varassa.. Lohdutin häntä toteamalla, että nyt olemme molemmat liittyneet köntsänneiden motoristien kerhoon ja tästä voi hyvin ottaa opiksi. Pidetään ajovarusteet aina päällä ja tutustutaan uuteen ajopeliin riittävästi ennen ajoon lähtöä. Noilla eväillä tästäkin tilanteesta olisi selvitty.

No siis, kun tämän päiväinen konttausepisodi oli takana, jatkui matkamme viistosti lounaaseen poikki Connecticutin pitkin Interstate 84:ää. Suurkaupungin läheisyys näkyi kyllä selvästi muutenkin kuin tiekylteissä. Neli- tai viisikaistaisella väylällä oli 65 mailin (105 km/h) nopeusrajoitus. Sitä noudattamalla oli täydellisenä pujottelukeppinä. Lauantaipäivästä johtuen ei raskasta liikennettä ollut kaiketikaan yhtä paljon kuin arkena, mutta Labor Day -juhlapyhä oli kyllä saanut liikkeelle muita kulkijoita sitten tuonkin edestä. Vauhtia oli pidettävä noin 80 mph (vajaat 130 km/h), jos mieli yhtäänkään pysyä muun liikenteen vauhdissa eikä joutua koko ajan ohitetuksi. Seassa splittaili sitten vielä eräskin kyykkykuski T-paita läpättäen ja umpikypärä siististi takapenkille sidottuna! ”Helmet Law” ei Connecticutissakaan ole näköjään voimassa ” Kaverin puikkelehtiminen oli hiuksia nostattavaa kun itsekin ajoimme noin 15 mph yli nopeusrajoituksen (kuten muuten kaikki muutkin). Karin tunnin vanha kompurointi oli vielä tuoreessa muistissa ja totesimmekin ScalaRiderin bluetooth-puhelimien välityksellä toisillemme, että siellä se menee todella potentiaalinen elinten luovuttaja. "Organ Donor" kun on amerikkalaisten ATTGATT -kuskien käyttämä nimitys vailla ajovarusteista viilettävistä motoristeista.

Kun New York Cityn vaikutus liikennevirtaan oli jo vähän helpottanut aloimmekin vihdoin lähestyä sen päiväistä määränpäätämme eli Newburghia. Kuvassa ”Hamilton Fish” -niminen silta Newburghin ja Beaconin välillä.

 Mutta ennen kuin pääsimme Orange Countyn Choppereita ihmettelmään, piti vielä tehdä yksi yli 50 km mittainen ketunlenkki. Missasin nimittäin yhden moottoritien liittymän ja päädyimme vahingossa Interstate 87:lle kohti pohjoista. (Siis vasten sitä suuntaa, josta olisimme tulleetkin ilman tuota Rhode Islandin kiepausta.)  Ja kun isojen etäisyyksien maassa ollaan ei kääntöpaikkaa löytynyt kuin 26 kilometrin päässä. Siispä kasiseiskaa pohjoiseen niin maan perusteellista vauhtia kääntöpaikalle ja sitten taas takaisin vielä kovempaa...

Vihdoin perillä OCC:ssä. Kyselimme olisko Paul Sr. sattumalta paikalla kun Suomesta asti kerran delegaatio saapuu heidän vaatimatonta pajaansa tarkastamaan. Ei kuulemma ollut kun sattui tuo pitkä viikonloppu nyt pahimmoilleen...

Noh, katselimme ja ihmetelimme toinen toistaan merkillisempiä pyöriä, joista valtaosan rakentaminen lienee kuvattu jossakin American Chopperin jaksossa.

Tässä jonkun futisseuran kunniaksi tehty pyörä.

Tässä Spidermanin innoittama malli. Bensatankin sijainti jäi vähän mysteeriksi, mutta päättelimme sen sijaitsevan takalokasuojassa. Tai sitten se on öljysäiliö...

Poljettava malli OCC:n logoa mukaillen.

 Yksityiskohdat olivat aika huikeita.









Ja sitten tietysti New Yorkin syyskuun 11. päivän sankarillisten palomiesten kunniaksi tehty malli.
Pyöriä oli oli esillä toinen toistaan villimpinä versioina. Varmaan useimmilla niistä voi jopa ajaa...

Tässä Kari OCC:n miekka päässä.

Illaksi menimme yöksi Knights Inn- nimiseen motelliin, jossa emme kuitenkaan uskaltaneet syödä.

Menimme kadun toisella puolella sijaitsevaan meksikolaiseen ravintolaan, jossa sentään oli muitakin asiakkaita meidän lisäksemme. Itse söin oheisen kanasalaatin ja hyvää oli.