Aamulla lähtöpuuhissa Virginian Leesburgin Comfort Suites -hotellin pihalla. Tästä irtosi tilava kahden hengen huone 113 dollarilla. 
Emme kehdanneet pysähdellä kuvaamaan taloja, joten koetin napsia kuvia vauhdista.
...kuten tästä näkyy. Kuvan asettelussa ja tarkennuksessakin on vähän toivomisen varaa. Mutta tuokin talo on kyllä komea!
Mitä enemmän lounaseen päädyimme, sen enemmän alkoivat maan pinnanmuodot kohota. Maanantaipäivän ainoa Interstateosuus oli tuo 81, jota pitkin kiiruhdimme kohti George Washington National Forestia, jonka läpi tuo kuuluisa Blue Ridge Parkway kulkee.
Kiiruhtamisesta tulikin mieleeni pikku episodi tuolta kasiykköseltä: Amerikkalaisella moottoritiellä nopeuserot eri ajoneuvojen välillä ovat aika pienet. Raskaassa kalustossa ei ole mitään nopeusrajoittimia, joten niillä ajetaan todella reippaasti. Huikein kaahari oli kuvassa ohituskaistalla näkyvä säiliörekka, joka työnteli menemään yli 85 mailin tuntivauhdilla (135 km/h). Kuva ei ole manipuloitu eli en ollut millään tavalla saavuttamassa tuota rekkaa. Itse asiassa tuon lähemmäs en yksinkertaisesti sitä päässyt, koska rekan kiinniajaminen olis edellyttänyt sen luokan ylinopeutta että en viitsinyt ottaa riskiä.
Nimittäin tuossa hätäisessä kuvassa näkyvät kaksi poliisiautoa (toinen kaukana horisontissa) ampaisivat eräässä liittymässä tuhatta ja sataa eteemme. Olimme tietysti varmoja ja tottakai vahingoniloisia, että nyt taitaa tuo rekkakaahari jäädä kiinni. Turha toivo - nämä skoudet kiiruhtivat vastakkaisen suunnan kaistalla tapahtuneen peräänajon jälkihoitoon (jossa jo muuten oli ennestäänkin pari sheriffin autoa...). Kaverit puikkasivat muutaman kilometrin päästä keskialueen viherkaistan yli takaisin tulosuuntaansa pientä sorapolkua niin, että maisema pölisi. Eli ei kukaan ollutkaan narauttanut sitä tankkerikaaharia pahus vieköön...
Tuosta kuvasta muuten näkee, miten noilla jenkkien autobahnoilla vastakkaiset kaistat ovat usein kaukana toisistaan. Välillä niin, että toisen suunnan liikennettä ei näe pitkään aikaan. Pohdimme Karin kanssa kuinka helppoa on poliisiauton(kaan) pyrkiä tuolta keskialueen pusikosta ainakin sataa kahtakymppiä ohi puskevaan liikennevirtaan. Täytyy vissiin vaan poliisien luottaa noihin hälytysmajakoidensa näkyvyyteen...
Kun vihdoin pääsimme pois Interstate 81:ltä kohti Blue Ridge Parkwaytaä sattuikin liittymän liepeille sopivasti huoltsikka, jossa tankkasimme ja jossa aika monet rekatkin näköjään vierailevat. Teinpä muuten sellaisenkin huomion, että käytännössä kaikki amerikanrekkojen veturit ovat nykyään noita nokallisia versioita. Eli niitä COE (Cab Over Engine)-malleja (joita lähes kaikki euroopan rekkaveturit puolestaan ovat) en nähnyt koko reissulla kuin yhden ainoan kappaleen!
Kaikki ovat tuollaisia pitkänokkaisia, jossa ohjaamon takana on melkein asuntovaunun kokoinen yöpymishytti. Selitys löytyy siitä, että Amerikassa määrätään vain perävaunulle maksimipituus. Veturin pituutta ei oteta tuohon lukuun mukaan toisin kuin Euroopassa, jossa myös rekkaveturin pituus on mukana yhdistelmän kokonaismitassa. Tuollaisissa pitkänokkaisissa perinteisen mallisissa on arvattavasti huollot jne helpompaa (lue: halvempaa) tehdä kuin näissä Euroopan ihmeissä, joissa koko ohjaamo pitää saada kallistetuksi, jotta moottoriin yms. pääsee käsiksi.
Jaahas, rekkajorinat sikseen ja nyt päästiin asiaan! Tätä tietä kun olemme kuulleet niin monien kehuvan ja sattuipas sopivasti matkan varrelle. 
Blue Ridge Parkway kulkee siis Appalakien vuoriston yhden vuorijonon päällä Virginiassa. Tätä samaa loivapiirteistä vuoristoa näimme jo Vermontissa ja tätä samaa olisi odotettavissa vielä ainakin seuraavaksi päiväksi palatessani uudelleen Great Smoky Mountain-vuorille ja Dragon Tailille... Tuossa vähän Karin ottamaa "vapaan käden" videota Blue Ridge Parkwayltä. (Taustaäänistä päätellen kaveri taisi samaan aikaan höpötellä minun kanssani ScalaRiderin välityksellä - tai sitten puhui itsekseen...)
Päästyämme Blue Ridgeltä pois matkamme jatkui edelleen etelän suuntaan kohti Pohjois-Carolinaa. Oltiin jo hyvän matkaa iltapäivässä ja oli huikopalan aika. Eräässä tienristeyksessä oli paikallinen nuori yrittäjä myymässä hodareita. 
Kuumuus vain oli taas niin sietämätön, että ruokailu piti tehdä hodarikauppiaan perävaunun varjossa. Paikallinen amerikanenglantikin alkoi jo saada aika vahvaa "Southern Drawl" -sävyä, joten korviaan sai oikein höristellä ymmärtääkseen mitä etelän "raumalaiset" oikein puhuivat.
Yösija löydettiin Pohjois-Carolinan Lexingtonista. Comfort Suites oli taas motellin nimi, jota tietysti taas etsittiin muutaman navigaattorikieputuksen verran. Tuosta iltaharhailusta alkoi jo tulla vähän ikäänkuin rutiinia. Tämänkin paikan tarkemmat koordinaatit piti oikein soittamalla selvittää. Yösija maksoi tällä kertaa 91 taalaa ja respan miesvirkailija puhui oikein ymmärrettävää englantia. Johtui kaiketi siitä, että kaveri oli syntyisin New Yorkista ja asunut parikymmentä vuotta Hollywoodissa ja ollut mukana elokuvabisneksessäkin. Ne hommat vissiin kävivät epävarmoiksi koska mies oli päätynyt tänne varmemman mutta kenties kapeamman leivän ääreen.
Täällä etelässä alkoi taas näkyä tuota maisemat pehmentävää köynnöskasvia, jonka nimeä en nyt muista. Kyse on kuitenkin eräästä ei-toivotusta kasvista, jonka leviämistä on hankala rajoittaa. Tämä peittää niin muut kasvit kuin sähköpylväätkin, jollei sitä koeteta välillä kitkeä.
Iltapalalle kävelimme taas muutaman sadan metrin päässä sijainneeseen italialaistyyppiseen ravintolaan, jonka pasta / salaatti / pizzabuffet maksoi vaivaiset 5,99 taalaa. Asiakkaista valtaosa näytti valinneen sen. Jopa jäliruokakin oli pizzaa. Tämän pizzan tummat klöntit eivät ole oliiveja vaan suklaata! Toisessa versiossa oli täytteenä kirsikoita ja vaniljasosetta. Ei ollenkaan hullumpaa, kunhan ensin asennoitui asiaan siten, että nyt ei enää syödäkään pizzaa vaan vaikkapa kirsikka- tai suklaapiirakkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti