Tiistaista alken katselimme jännityksellä Weather Channelilta hurrikaani Earlin reitin etenemistä ja miten se mahdollisesti raatelisi USA:n itärannikkoa. Torstaiksi sen ei pitänyt sattua vielä Mainen korkeudelle, joten keskiviikkoiltana ryhdyimme vihdoin Karin kanssa katselemaan Google Mapsista reittiä Killingtonista Auburniin. Ensimmäinen reittiehdotus oli 230 mailia (370 km) per suunta ja aikana 4 tuntia. Siinä vaiheessa tuli taas muistutus siitä, että on tämä Amerikka iso maa...
Eipä auttanut kuin soittaa vähän nolona siskolle ja pyytää häntä saapumaan jonkin matkaa meitä vastaan, koska meidän oli määrä olla takaisin Killingtonissa noin iltaviiteen mennessä päästäksemme mukaan hyväntekeväisyyshuutokaupan illalliselle. Alice ehdottikin tapaamispaikaksi Kittery Trading Post - nimistä erätarvikkeiden ja matkamuistojen ostoskeskusta Mainen vanhimmassa kaupungissa Kitteryssä. Tämä lyhensikin matkaamme 297 mailiin (478 kilometriin) edestakaisin. Päätimme lähteä matkaan aamuseitsemältä ilman aamiaista ja syödä se jossakin sopivasssa paikassa matkalla.
Aikataulumme piti heti aamusta alkaen aina siihen saakka kunnes lähdimme liikkeelle hotellin pihasta. Kari lähti edeltä ja minä menin perässä ja juuri kun kurvasin hotellin parkkialueelta hotellin niin sanotulle drivewaylle lähti Wingin etupyörä alta. Hiekkaa...Mieleeni syöpyi tuo hetki kun tajusin, että nyt mennään nurin ja itse putosin asfaltille ja pyörä jatkoi sivulle kallistuneena matkaansa ja rysähti lopulta ajotien oikealla puolella olevien koristekivien päälle. Voihan hitto! Aika pian tuli mieleeni vanha viisaus siitä kuinka on olemassa kahdenlaisia moottoripyöräilijöitä: Niitä, jotka ovat kaatuneet ja niitä jotka eivät vielä ole kaatuneet. Pääsin siis tuohon ensinmainittujen porukkaan...
Vauhtia ei tuossa kaadossa ollut kuin pari kolmekymmentä km/h mutta paljon hullummin tuossakin olisi voinut käydä jos olisin ajellut paikallisten ajoasussa eli shortseissa ja t-paidassa ja liukunut paljaat kyynärpäät ja lonkat vasten asfalttia. Kari oli jo ehkä satakunta metriä edellä mutta kuuli kypäräpuhelimestaan epätavallista kirskuntaa ja kun kääntyi katsomaan näki hän minut maassa ja Wingin kumossa tienposkessa. Tuollaisessa tilanteessa ei ensimmäisenä tule mieleen ryhtyä ottamaan valokuvia (valitettavasti), joten meille ei jäänyt mitään muistoa itse vahinkotilanteesta. Pyörä vaan pystyyn mahdollisimman nopeasti ja sen vaurioita tutkimaan.
Alakate oli rikki, kaatumarauta ruvella ja pari naarmua myös ylempänä sivukatteessa.
Sivulaukun alareunassa oli myös naarmuja, joita ei siinä ollut kun pyörän vaurioita merkattiin vuokraamosta noudon yhteydessä. Pyörää vuokratessa olin tietysti ruksaillut siihen ja itselleni kaikki mahdolliset tarjolla olleet vakuutukset, mutta saapas nähdä, sitten miten paljon tuo vielä itselleni oikein maksaa...
Kuskin vauriot olivat minimaalisia. Ajopuvun (BMW:n Venting Machine) kyynärsuoja ilmeisesti luisti pois paikoiltaan ja iho ikäänkuin paloi puvun kankaan läpi asfalttia vasten. Hihan kangas ei kuitenkaan kulunut puhki, siihen jäi vain pieni jälki. Ajohousujen lantiosuojat ja polvisuojat toimivat, joten housuille riitti pelkkä pölyjen puistelu. No, sen verran tästä itse opin, että olivatpa kelit kuinka hikiset tahansa, AJOVARUSTEET PYSYVÄT PÄÄLLÄ. 
Tässe se köntsäyspaikkani kuvattuna illalla paluumme jälkeen. Marssimme tuohtuneina heti kaatumiseni jälkeen hotellin respaan ja komensimme jonkun harjaamaan hiekat pois kurvista. Kuvassa hiekat on jo harjattu, mutta tuo harmaa alue näyttää, missä sitä aamulla oli. Tulin siis kuvassa oikealta ja kaarsin oikealle juuri tuon myöhemmin ilmestyneen varoituskartion kohdalta hotellin ulosmenotielle.
...ja tuonne reunakivien päälle Wingi sitten päätyi. Jollei noita olisi ollut, pyörän vauriot olisivat olleet paljon pienemmät. Surkeinta oli se, että eräs CCR-vieraista oli jo edellispäivänä käynyt ilmoittamassa hotellin respaan ajotiellä lojuneesta hiekasta, mutta sitä ei katsottu tarpeelliseksi korjata pois...No siis, kun matkan ensimmäisestä sadasta metristä oli selvitty, pölyt puisteltu ajopuvusta, naarmuttunutta kyynärpäätä puhalleltu, hotellin respavirkailija haukuttu ja Wingin kolhuja päivitelty, pääsimme vihdoin matkaan puolisen tuntia myöhässä.
Ajoimme reitin kuten oheinen kartta osoittaa:
Alla ajokuvaa New Hampshiren ja Mainen yhdistävältä sillalta.
Saavuimme Kittery Trading Postiin vähän yhdentoista jälkeen ja olimme sopineet Alicen kanssa, että pidämme hänet ajan tasalla saapumisajastamme. Saavuttumme ryhdyimme jäljittämään systeriä, mutta kun lopulta sain hänet puhelimeen, kävi ilmi, että hän oli myöhässä ainakin tunnin. Autonsa jarruvalot olivat menneet toimimattomiksi ja ne piti ensin saada kuntoon ennen tien päälle lähtöä... Me siis ryhdyimme Karin kanssa tappamaan aikaa tässä mahdottoman kokoisessa erämiehen (ja -naisen) unelmakaupassa.
Pääsimme paluumatkalle noin klo 14 jälkeen ja tavoite oli olla takaisin Killingtonissa viiden jälkeen, jotta ehtisimme vähän siistiytyä illallisia varten. New Hampshire USA:n Uuden Englannin sydänmaita, joten pikkukaupunkien kaupunkikuva poikkeaa kyllä sangen paljon siitä mitä muualla näkee. Talot ovat - yllätys, yllätys - hyvin englantilaisen näköisiä! Päivästä kehittyi taas ennätyskuuma. Viimeksi oli kuulemma vuonna 1953 ollut yhtä lämmintä syyskuun alussa - 34 astetta C. Ohessa video paluumatkaltamme aika läheltä Killingtonia. Kuvassa näkyy hieman maastonmuotoja.
Hotellissa oli torstai-iltana esillä tämän vuotisen "Silent Auction" -huutokaupan tavarat. Huudettavia tavaroita oli lähes 500 kappaletta. Kun huutokauppa iltayhdeksältä sulkeutui, oli rahaa kertynyt noin 11.000 dollaria. Aika hyvin vähän yli kahdelta sadalta vieraalta...Nämä varat lisättynä kaikella muulla CCR-tapahtuman järjestämisestä ylijääneillä ja lahjoitetuilla varoilla tekivät hyväntekeväisyystuotoksi yli 25.000 dollaria. Rahat lahjoitettiin paikalliselle perhesovittelua tukevalle yhteisölle, jonka vuosibudjetista lahjoitus kattaa yli neljänneksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti