Keskiviikko 8.9.2010 Maryville TN - Nashville TN 354 km

Jos oli meitä kelit tähän asti hellineet, niin nyt se sitten muuttui. Keskiviikkoaamuna Maryvillessä tuli vettä kaatamalla ja säätiedotuksissa tuota samaa lupailtiin koko Tennesseen alueelle. Totesimme, että olisihan se ollutkin nuivaa kiskoa koko reissun ajan sadevarusteita mukana eikä kertaakaan tarvita niitä. Olimme edellisiltana sopineet isäntämme eli Jim Mooren kanssa, että saavumme heille Frankliniin (Nashvillen esikaupunki) siinä klo 13 - 14 maissa. Sen jälkeen palautetaan mopot Eagleridersille ja mennään hakemaan Karin tilaama Hertzin vuokrakärry. Jim ehdotti, että josko saisimme vuokra-auton haun siirretyksi Nashvillen kentän sijasta Hertzin Franklinin toimipisteestä, niin hakumatka olisi paljon lyhyempi. Setvimme tätä auton noutopaikan vaihtoa edellisiltana puhelimitse Hertzin kanssa ja kyllähän se lopulta onnistui. Auto vaihtui tuossa rytäkässä alunpitäen varatusta Cadillacista tavalliseen Chevy Impalaan. Samalla vuokrahintakin putosi alun kahdesta sadasta taalasta sataan viitenkymppiin, mutta tuo erotus kyllä tärvääntyi puhelimessa Hertzin ystävällisten puhelinrobottien kanssa koodeja naputellessa sekä luuriin sanoja huudellessa. On muuten aika turhauttava kokemus tuo vastausautomaatin kanssa "keskustelu". Sinne huutelee tai on huutelematta pyydettyjä sanoja, kunnes kone toisessa päässä luovuttaa, kun se ei ymmärrä yhtäkään lausuttua sanaa ja lopulta puhelu yhdistyy elävälle henkilölle. Tässäkin vaiheessa on viisainta kysyä onko vastapuoli kone vai ihminen...

Siis satoi: Kurkimme ikkunasta pihan laajoja lätäköitä ja harmittelimme, että kuinka emme heti aamiaisen jälkeen käyneet siirtämässä pyöriä hotellin sisääntulokatoksen alle pienen sadetauon aikana. Pakkailimme hissukseen tavaroitamme ja suunnitteleimme reittiä Interstaten ulkopuolella, koska siellä ei ole kivaa oikealta ja vasemmalta ohi puskevien rekkojen keskellä niillä renkailla, jotka ainakin minun Wingissäni oli. Ne nimittäin olivat kuluneet aivan pykälikkäiksi. Pienessäkin kaarroksessa ne huusivat kuin syötävä.

 Lopulta sade helpotti sen verran, että kävimme siirtämässä mopot katoksen alle pakkaamista varten. Sattui samalla kameraan nätti uudempi T-bird. (Tuossakaan Tennesseen autossa ei ole etureksiterikilpeä kuten ei monien muidenkaan osavaltioiden kulkupeleissä.)

Ulkona oli siis edelleen lähes 25 astetta, vaikka satoi. Seuraus oli, että sadepuvun pukemisen jälkeen puvun alla oli yhtä kosteaa kuin sen ulkopuolellakin. No ei auttanut kuin käydä tankilla ja lähteä kohti Nashvilleä. Sade oli jo laantumassa ja jätinkin pukematta ajohanskojen päälle puettavat saderukkaset. Aluksi lähdimme sille "pois moottoriteiltä" -reitille, mutta hyvin pian kävi selväksi, että tästä ei tule mitään. Seisoimme tämän tästä liikennevaloissa ja tuo saunatunnelma alkoi oikeasti ottaa päähän. Siispä suuntasimme nopeimmalle reitille ja heti saapumisaikamme aikaistui tunnilla.
Ja sitten minulle kävi, kuten pitikin käydä. Noin puolen tunnin ajon jälkeen erään rampin jälkeen Kari sanoi, että oli näkevinään jotain lentävän pyörästäni. Totesin, että ei se mitään ollut, kaikki tavarat on kyydissä. Toisen puolen tunnin kuluttua kiihdytimme vähän reippaampaan vauhtiin Interstatella ja sitten huomasin jonkin mustan räpyskän vilahtavan sylissäni puolen sekunnin ajan ja siten lentävän tienposkeen. Helkkari, sehän oli toinen saderukkaseni! Se ensimmäinen lensi jo puoli tuntia aiemmin, josta Kari jo huutelikin. Olin tyrkännyt nuo takaistuinmella olleen kassini taakse tankatessani lähtiäisiksi ja jonkin matkaa ne siellä olivatkin
pysyneet.

Tässä pysähdyttiin jo kuorimaan sadepuvut kun sade kuitenkin lakkasi aika pian. Kuvassa näkyy takapenkin kassi, jonka taakse olin nuo saderukkaset sullonut...

Sadevarusteet jo kuorittu ja hyvin taas tarjettiin. Huomaa paikattu kyynärpää...;-)

Saavuimme Jimin ja Pennyn upealle talolle mielestämme juuri passelisti eli 13:30. Vähän ihmettelimme, kun talossa ei näkynyt elämää mutta pienen ovan takana kolaamisen tuloksena Jim jo tulikin. Herra oli ollut suihkussa. Samalla kävi ilmi, että me olimmekin tunnin etuajassa! Aikavyöhyke oli nimittäin vaihtunut Maryvillen ja Nashvillen välissä, joten kello olikin vasta 12:30. Tätä emme taas tienneet - varsinkaan kun juuri edellisiltana olimme Maryvillelaisessa ravintolassa tarkistaneet tarjoilijalta oikean ajan. Ei tullut mieleen, että Eastern Standard Time muuttu Central Time:ksi keskellä osavaltiota....

No, jäihän meille sitten vähän runsaammin aikaa riisua pyörien "kustomoinnit" sekä levittää varusteemme kummallekin varattuihin erittäin edustaviin makuuhuoneisiin. Oma huoneeni oli muuten varustettu lämmitetyllä vessanpytyllä, jossa tietysti kaiken maailman suihkut sinne ja tänne... Varsinainen härveli!

Jaahas, asiaan...tässä ollaan sitten odottelemassa palvelua paikallisessa Hondakaupassa ja joutessamme Jim ja Kari katselivat uusia pyöriä ja Jim kauhisteli ja Kari ihasteli noiden hintoja. (Uusi VFR n 13.000 USD)
Chicagon Honda/Eaglerider toimipisteessä jo alkanut odottelu jatkui täällä Franklinissa. Odottelun jälkeen sitten kävi ilmi, että meidän saapumisestamme ei täällä tiedetty mitään eikä vuokrauksesta vastaava henkilökään sitä paitsi ollut edes töissä vaan vapaalla. Pyöristämme ei Chicagosta tänne ollut lähetetty mitään dokumentteja - varsinkaan sitä, johon kaikki kolhut ja naarmut merkitään. Hienoa! Meitä palvelemaan tullut kaveri koetti soittaa sekä Chicagoon että pääkonttoriin Los Angelesiin, mutta ei saanut ketään kiinni. Aina vaan paranee! Hän kehoitti vaan jättämään mopot parkkiin siihen pihalle ja kyllä ne kuulemma siitä sitten hoidetaan...Totesin, että muuten kyllä, mutta minun pyörässäni olisi hieman selviteltävää. (Kari ei ollut aikeissa mainita mitään omasta lippauksestaan, koska pyörän vauriot olivat käytännössä pari naarmua kaatumaraudoissa.) Hondamyyjä huolestui entisestään ja valitteli, että tämmöistä tämä heidän vuokraussivubisneksensä Eagleridersin kanssa usein oli. Kuulemma ei ollut harvinaista, että heidän pihaansa pärähtää jopa 15 palautusharrikkaa ilman mitään etukäteisvaroitusta. Hondakaupalla kun ei ole edes tiloja niiden säilyttämiseen ja pyörät lojuvat pahimmilaan jopa neljä kuukautta heidän riesanaan kunnes niitä haetaan pois yksi kerrallaan. Meidänkin Wingit todennäköisesti makaavat tuolla jonkin aikaa...
No eihän siinä sitten auttanut kuin sopia, että Jim paikkakuntalaisena jää ikäänkuin kuulolle meidän edusmiehenä vahtimaan kontrahdin siistiä päättämistä. Meiltä kummaltakin oli luottokorttiin höyläty 1000 dollarin katevaraus, joka on siis pyörän vahinkojen maksimiomavastuu. Eli jos Wingini vammat hoituvat kuntoon alle tuhannella taalalla, erotus palautetaan. Jos remppa maksaa enemmän, vakuutus hoitaa ylimenevän osan. Eli se köntsäykeni maksaa enimmillään 1000 taalaa. Katsotaan nyt minkälaista laskelmaa sieltä sitten aikanaan saapuu...

Kävimme vielä tankkaamassa mopot kun sekin unohtui tuossa tohinassa ja sitten jätimme ne Hondakauppaan ja lähdimme etsimään Hertzin vuokraamoa. Se löytyi pienen etsinnän jälkeen ja saimme sieltä allemme kuvan mukaisen Chevy Impalan. Arvelimme, että kyllähän tuollakin nyt Atlantaan ajelisi, vaikka kyllä se alunperin varattu Caddy olisi kumminkin ollut sen 50 taalan lisähinnan väärti...

Oli siellä Jimin ja Pennyn talossa toki muutakin kuin se moottorivessa. Tässä näkymää takapihan patiolta.

...jossa oli myös viehättävä kala-allas. Altaassa oli japanilaisia karppeja (tarkempi nimi unohtui), joista vanhimmat ovat jo yhdeksänvuotiaita ja aikamoisia vonkaleita.

Ja tässä takkahuone, jossa ikkunoiden paikalla on vain moskiittoverkot. Toki Nashvillen naapurustossakin talvi tulee, mutta kyllähän se aika paljon leudompi on kuin meillä Suomessa.

Illalla Jim ja Penny veivät meidät katsomaan millaista on keskiviikkoilta Nashvillessa. Vaikka en mikään countrymusiikkiexpertti olekaan, niin kyllähän tuolla tämän musiikigenren ydinalueilla ollaan, ei siitä mihinkään pääse. Jim ja Penny ovat molemmat kotoisin Nashvillestä, joten heidän opastuksellaan pääsimme takuuvarmasti ihan ns. kantapaikkoihin.

   Yksi näistä paikoista oli The Bluebird Cafe. Se on pienehkö klubiravintola, johon lauluntekijät ja kuuluisat studiomuusikot tulevat esiintymään. Paikka on ensisijaisesti musiikkihuone ja vasta toiseksi ravintola. Se ei sijaitse missään keskikaupungilla vaan pikemminkin vähän syrjässä, ettenkö sanoisi laitakaupungilla.  Esiintyjät soittavat Bluebird Cafessa käytännössä yleisön keskellä. 

Oheinen videonpätkä on kuvattu baaritiskin jakkaroilta, jotka käännettiin esiintyjien suuntaan. Koska kyseessä on ihan oikea konsertti, yleisö kuuntelee eikä höpise omiaan. Merkillepantavaa on se, että paikkaan mahtuu yleisöä korkeintaan 50 - 60 henkeä, mutta sinne ilti tulee ihan nimekkäitäkin esiintyjiä.

Vaikka ei ollakaan keskimmäisen herran syntysijoilla, oli hänenkin musiikkiaan tarjolla monessa paikassa.

Kukaties hän olisi jopa joskus esiintynyt Nashvillen kantristarojen kantapaikassa eli Tootsies:illa. Oli keskiviikkoilta ja paikka oli täynnä kuin nuijalla lyöty.

Paikassa oli parikin esiintymislavaa, tämä takimmainen sijaitsi puoli kerrosta ylempänä. Kaverit soittivat sellaisella volyymilla, että ihmetellä täytyy miten baarin henkilökunta sietää tuota illasta toiseen.

Kadulla olisi ollut tarjolla sightseeingiä vaikka tällaisella tyylikkäällä ex-ruumisvaunulla.

 Saappaita ja stetsoneitakin olisi ollut tarjolla vaikka kuinka paljon. Jäi tällä kertaa ostamatta, koska ei ollut kasseissa enää tilaa...Puolen yön maissa palasimme Jimin ja Pennyn kotiin ja me teimme vielä pakkaamisoperaatiot aamua varten. Matkaa Atlantaan oli reilut 300 km, ja varasimme sitä varten reilun neljä tuntia. Ottaen huomioon, että lentokenttä sijaitsi juuri "väärällä " puolella meihin nähden, eli joutuisimme kiertämään kaupungin.