Jatkoa maanantaille (30.8.) Niagaralle ja takaisin

Kanadan rajan yli päästiin siis ongelmitta. Nyt piti meikäläisen vain olla kolaroimatta rajan yli salakuljetettua vuokraamon pyörää...
Saattuessamme oli siis Larry vetomiehenä (tietysti) ja seuraajina Jessie RT:llä sekä me Suomipojat Wingeillä. Myöhemmin kävi ilmi, että me suomalaiset olimme ainoita, jotka oli ylipäänsä Kanadan puolen Niagaralla edes käyneet. (Tai Larry oli ilmeisesti kouluaikoinaan kolme-neljäkymmentä vuotta sitten Niagaran nähnyt.)
Omasta edelliskerrastani on kulunut neljä vuotta ja tuolloin sattui Joukolle ja minulle aika rönsäinen keli. Tällä kertaa oli ilma ihan päinvastainen ja porukkaa oli liikkeellä sen mukaisesti. Enpä taas muistanutkaan minkälainen turistihelvetti tuo Niagaran ympäristö onkaan. Vähän kuin Las Vegas mutta pienemmässä koossa. Koetimme saada pyöriä parkkiin kohtuumatkan päähän putouksista, mutta hintapyynnöt alkoivat kahdesta kympistä. Jatkoimme ajelua hotellien, kasinoiden ja turistilaumojen keskellä ja lopulta löysimme yhdeltä hiekkakentältä parkin, josta saimme tingityksi kolmen pyörän ruudun kympillä. (Larry oli jo tuossa parkkipaikan etsimisprosessissa erkaantunut porukastamme ja löytänyt viiden taalan paikan itselleen toisaalta.)

Niagaralla tapasimme myös seurueeseemme liittyneet Buzzin ja Maryn Illinoisista sekä Billin ja Cindyn Utahista. Nämä olivat tulleet Niagaralle jo edellisiltana ja yöpyneet paikallisessa hotellissa.

Mopot saatiin edulliseen parkkiin.

Yksi Niagaran kasinoista.

Kuvassa Jessie (vas), Kari ja Larry veden äärellä, joka ei kylläkään ollut Niagara. Ilma oli hyvän matkaa päälle 30 astetta, joten tuohon altaaseen oli tehnyt mieli pulahtaa.

Kuva otettu eräältä kävelysillalta ja taustalla näkyy USA:n puoleiset putoukset.

Samat putoukset kuvattuna Niagaran kuuluisimmasta eli Hevosenkenkäputouksesta lentävän vesisumun läpi.

No siinähän se kaikista kuuluisin eli Horse Shoe sitten on. Eipä näistä valokuvista oikein mitään kunnon käsitystä tuollaisista nähtävyyksistä saa. Alla vähän videota samasta näkymästä.

 Kuvassa Jessie,  Kari ja taustalla Larry veden määrää ihmettelemässä. Taas kerran tuli mieleen, että mistä tuota vettä voi koko ajan piisata...

 Maanataipäivä olikin jo illassa kun ajoimme edellisissä kuvissa näkynyttä siltaa pitkin takaisin USA:n puolelle. Siellä saattueeseemme liittyi vielä Steve, jolla ei passin puutteen vuoksi ollut asiaa Kanadan puolelle.

Jessie lempipuuhassaan maisemia katselmassa...

Lähdimme sitten jatkamaan itään kohti Vermontia ja Killingtonia, jonne matkaa oli vielä yli 500 kilometriä ja sinnehän piti päästä tiistai-iltapäiväksi. Täälläpäin pimeä putoaa jo kahdeksan jälkeen illalla, joten teimme matkaa toista tuntia pimeässä ja päädyimme lopulta Batavia - nimiseen pikkukaupunkiin New Yorkin osavaltiossa. Siellä kävimme ensin syömässä ja yösija löytyi paikallisesta "Super Ocho" eli "Super 8" - motellista. Kahden hengen huone maksoi 61 taalaa. Tyypillinen hinta, sanoisin.

Lopuksi vielä pikku videoklippi maanantai-illan ruokalistojen pläräämisestä batavialaisessa ravintolassa (nimi valitettavasti unohtunut..) Pöydän ääressä äärimmäisenä vasemmalla Jessie (yrityskonsultti Kentuckystä) , sitten Buzz (hammaslääkäri Illinoisista), tämän vaimo Mary, sitten Cindy, pöydän päässä istuvan kaljun Billin (lukkoalan yrittäjä Utahista) vaimo, Kari (kauppiaamme Konnevedeltä), Larry (työtön entinen sähköurakoitsija Chicagosta) sekä Steve (insinööri Coloradosta). Tällä seurueella matkamme sitten jatkui tiistaiaamuna...