Yhteenvetoa ja pyörävertailua

Olimme siis reissulla päivän yli kaksi viikkoa kun lentomatkat luetaan mukaan. Kilometrejä itselleni kertyi 5265 ja Karille ehkä hieman enemmän siitä Indianapolisin koukkauksesta johtuen. USA:n osavaltoita on nyt omalla osallani mopolla ajettuna tasan 40 kpl ( + Kanadan provinsseja 3). Bensaa poltin karvan yli 300 litraa 216,40 dollarin edestä ja keskikulutukseksi muodostui 5,7 litraa / 100 km. Eli halpaa on tuo ajaminen vieläkin rapakon takana.(Suomen hinnoilla tuo bensa olisi maksanut noin 420 euroa, nyt noin 175 euroa)

Wingin vuokra parilta viikolta maksoi noin 3000 dollaria eli euroina noin kaksi ja puoli tonnia. Lentolippumme H:ki - Amsterdam -Chicago ja Atlanta -Pariisi -Helsinki maksoivat alle 700 euroa / ukko.
Se kolarini maksoi tuon omavastuun verran eli 1000 taalaa. Pyörän koko remppa oli kuulemma yli 2500 usd. Tätä nyt kyllä sopi epäillä, ja kyllä epäilinkin. Lähetin nimittäin Eagleridersille aika happaman sähköpostin, jossa luettelin heidän oikean asiakkaisiin kohdistuvan palvelun puutteita ja törsimisiä (netti- ja sähköpostipalveu on kyllä lipevää ja makeata). Hyvitykseksi tämä Chicagon toimipiste sitten lupasi neljä veloituksetonta päivää, jos vielä satun heillä asioimaan. Saapas nähdä tuleeko noille konsanaan käyttöä...

Varusteina luotin jo vuonna 2006 hankkimiini sekä myös 2009 matkalla hyväksi havaittuihin eli:
Ajopukuna BMW Venting Machine, joka on siis kuumien kelien ajoasu. Sillä pärjää (LT:llä tai Wingillä) ilman väliasuja kun ilma on yli 26 asteista. Kylmemmässä kelissä sen kanssa tulee helposti vilu. Tuulta ja sadetta blokkaamaan mukana oli tavallinen retkeilijän Goretextakki ja housut. Takissa on hyvät kainalovetskarit, joiden avaamisella saa mukavasti tuuletusta. Lisäksi oli mukana poolopaitaa ja pitkiä kalsareita, joille tällä kertaa oli käyttöä yhtenä tai kahtena aamuna. Tässä oli kyllä sikäli tuuria, että nyt kohdallemme sattui ennätyslämpimät kelit ainakin pohjoisiin osavaltioihin (Vermont, New Hampshire ja Maine).

Ajokenkinä oli BMW Airflow 3:set, joilla pärjää vaikka kuinka lämpimissä keleissä koska niissä on mukavat tuuletusritilät, jotka huuhtovat sukkamehut mennessään. Tosin nuo eivät sitten pidä vettä, mutta sitä varten oli mukana Bilteman muoviset ajokenkäsuojat, jotka toimivat tuon yhden sadeaamun kokemuksella ihan hyvin. Jos taas on kylmä aamu, otin sen varalta mukaan paksummat lumilautasukat, joilla sai jalat pysymään lämpiminä noissa hyvin tuulettuvissa kengissä. Ja nuo kengät toimivat hyvin myös konttaustilanteissa, joka tuli molempien osalta todistetuksi...

Hanskoina käytin Sweepin Fly -hanskoja, joita ei kylläkään enää valitettavasti saa. Heidän seuraava hanskamallinsa on kylllä paljon kuumempi. (Tunnustan kyllä ajelleeni hanskoitta aina silloin tällöin.)

Pottana oli Schuberthin J1, josta visiiri oli poissa pahimmilla helteillä. Pilottilasit ja kypärän alaspudotettava aurinkovisiiri yhdessä takasivat aika mukavan hämärän kirkkaalla kelillä
Valitettavasti noita BMW:n hellevarusteita ei saa Suomesta kuin tilaamalla. Toki vastaavia löytynee myös muilta valmistajilta. Kolmen jenkkireissun kokemuksella uskallan väittää, että kotimaasta ei kannata kiskoa mukanaan mitään Goretexia tai nahkaa ajovarusteiksi. Ainakin kesällä nuo varusteet sidotaan takaritsille ja sitten voipi käydä kuten Karille...Vaikka ei hänenkään takkinsa mikään talvipalttoo ollut...


Moottoripyöräily on nykyään yhä suositumpi harrastus ja sitä voi tehdä hyvin monella tavalla. On kulttipyöräilijöitä joille oleellista on pyörän (usein amerikkalaisen merkin) lisäksi kaikki siihen liityvä oheisrekvisiitta, on sporttipyöräilijöitä, joille pyörän teholla ja ajo-ominaisuuksilla on suuri merkitys, on nakupyöräilijöitä, jotka eivät suinkaan aja alasti, vaan riisutulla eli peruspyörällä lähinnä kaupungeissa tai sunnuntaisin, sitten on kurapyöräilujöitä, jotka tykkäävät hakeutua kaiken maailman vaikeisiin paikkoihin pyörinensä ja sitten on meitä matkasohvamiehiä, jotka lienemme matkapyöräilijöiden yksi alalaji. Nimittäin kaikilla moottoripyörillä voi tietysti lähteä matkalle. Se on kuskin preferensseistä kiinni, onhan Pappatunturillakin ajettu Suomen poikki ja pidemmällekin....

Itse ajan moottoripyörällä käytännössä myös kaikki sulan ajan työajoni, joten käsitykseni ja vaatimukseni matkapyörälle perustuvat siihen lähtökohtaan. Eli pyörän pitää olla ennenkaikkea mukava pitkälläkin reissulla. Sillä pitää pystyä ajamaan paikkojen puutumatta vähintään bensatankillinen (= 400 km) yhdellä istumalla. Moottoripyörällä ajaessa ei mielestäni tarvitse palella, oli ilma millainen tahansa. Tätä voi tietysti koettaa estää pukeutumalla Michelin-ukoksi, mutta sekään ei ole minun juttuni. Käytän sähkölämmitteistä väliasua, hanskoja ja sukkia sen lisäksi, että pyörän kahvat ja penkki luonnollisesti ovat lämmitetyt. Toimii jopa -10 asteessa oikein hyvin. Matkapyörässä pitää mielestäni ehdottomasti olla vakionopeussäädin, siinä pitää olla kunnollinen äänentoistojärjestelmä matkamusiikin kuuntelemiseksi, matkustajan kanssa pitää pystyä kommunikoimaan muutenkin kuin selkään takomalla tai huutamalla liikennevaloissa ja matkapyörässä on tietysti tavaratilaa matkalla tarvittaviille varusteille. Matkapyörän pitää myös olla varustettu kunnollisilla ABS-jarruilla sekä siinä pitää olla asialliset ajovalot. Kunnon matkapyörän ei tarvitse olla mikään tolkuton vauhtikone. Niillä, joista itselläni on kokemusta pääsee hyvin autojen edestä pois ja sekä myös yhtä helposti virkavallan puhuttelemaksi.
Nämä ovat omalla listallani suosikkipyöräni lähtökohtia ja tässä valossa seuraavassa koetankin hieman vertailla näitä kahta MATKAmoottoripyörää.  Näistä toinen on suorastaan näiden luxuspyörien ikoni ja toinen sen eurooppalainen vastine, joka valmistus tosin on jo loppunut ja tätä kirjoittaessa uuden mallin esittely on kuukauden päässä.

Nyt kun on GoldWingilla tullut ajetuksi jo pariin otteeseen yhteensä vajaat 13000 km osaa siitäkin kai jo jotain kommentteja ja vertailuja omaa LoTjaankin tehdä.

1) Moottori ja voimansiirto: Tässä Wingi on vahvimmillaan LT:tä vastaan. Kuutoskone vääntää kuin höyryveturi ja liikkeellelähtö sujuu vaikka kakkosella. Tosin itse en tykännyt Wingin ominaisuuksista ykkösvaihteella, koska pyörän vaste kaasuun on todella äkäinen ja kadunkulmissa yms. tarkoissa paikoissa piti oikein opetella luistattamaan kytkintä ja tällä tavoin hillitsemään pyörän liian äkäisiä menohaluja. Vaihteisto pelasi suhteellisen siististi mutta tämänkertaisessa yksilössä löytyi välivapaita ykkösen ja kakkosen välistä turhan usein. Sama vika omassa LT:ssäkin, pitää vaan opetella omanlaisensa vaihtamistyyli. Vaihdenäyttö Wingissä on minimissään, vapaavalo löytyy sekä toinen merkkivalo "OD" eli overdrive, jolla osoitetaan viitosen olevan kykettynä. Tähän tottumista kyllä jossakin määrin auttoi koneen hyvä vääntö, jolloin ei ollut niin nuukaa mikä vaihde sattui olemaan sisällä, aina päästiin eteenpäin. Kylmänä Wingin kytkin ei meinaa irroittaa ja vapaan löytäminen on todella tuskaista, kun kone ja laatikko ovat lämmenneet tuo ongelma poistuu. Bensataloudessa Wingi häviää LT:lle vähintään puolen litran verran / 100 km. Tämä oli itselleni kylläkin positiivinen yllätys sillä olin odottanut huonompaa bensataloutta jo viime vuoden reissulla.
Voimansiirtoon liittyy myös perämurikka. En liiku Wingipiireissä sen enempää osatakseni sanoa, kuinka paljon murheita sen kanssa on. Kaikki BMW-kuskit kyllä tietävät LT:n perän "herkkyyden"...

2) Yleinen ajettavuus Parkkipaikkavauhdissa Wingi on paljon helpompi käsiteltävä kuin LT. Sen painopiste on paljon matalammalla joten pakkiavustintakin tulee käyteyksi aniharvoin. Wingin peruutusavustimen kytkentä tapahtuu napista kun LT:ssä se tehdään mekaanisesti nuppia vääntämällä. Mutkatieajossa en havainnut Wingiä juurikaan kömpelömmäksi kuin LT, se sujuu käsitykseni mukaan kummallakin yhtä hyvin. Ja kuskistahan se riippuu, kuten tuosta nähdään!

3) Mukavuusvarusteet, ergonomia yms. Wingin vakiopenkki sopi ainakin itselleni paremmin kuin LT:n vakiojakkara. Pyörän mataluudesta johtuen istuimesta on uskallettu tehdä riittävän leveä, joten siinä ei synny samanlaista paviaaninahteri-ilmiötä kuin uudemman LT:n penkissä. Toisaalta mataluus tekee sen, että polvikulma on turhan tiukka ja highway-pegit pitäisi olla vakiovarusteena. Tämävuotinen pyöräni oli ns. "Plain Jane" eli siinä ei ollut kahvan- eikä penkinlämmitintä kuten viimevuotisessa. Ei myöskään alakatteeseen sijoitettua ilmanohjausläppää, jolla saa tuulta ohjatuksi pois ajokengiltä. Onneksi millekään näistä ei olisi ollut käyttöä tällä reissulla - tosin kuin viime vuonna. Eli kun ne on Wingissä mukana, niin sitten ne ovat hyvät, hyödylliset sekä toimivat varusteet.
Wingin tuulilasissa ei ole sähkösäätöä, jolloin sen unohtaa siihen mihin se edellisen pysähdyksen aikana jäi. Toki sitä voi ajossakin koettaa kiskoa ylös tai alas, mutta onhan se kyllä kovin alkeellista ja myös ajoturvallisuuden kannalta kyseenalaista. Säädön puute aiheuttaa sen, että vauhti tuntuu Wingissä helpommin eli kun lasia ei saa säädetyksi optimipaikkaan eli siinä ei helposti saa aikaan  samanlaista tuuletonta olotilaa kuin LT.ssä. (Tämä tuuleton olotila tosin koskee LT:n tarvikelaseja, tehtaan alkuperäisillä laseilla ei tuo onnistu LoTjallakaan.)
Wingissä on vakiona radio ja intercom. Radiossa on nappuloita ja säätimiä vaikka kuinka paljon, mutta kyllä kapine armotta on vanhaa tekniikkaa. Lähtien jo pelkästään jäätelöpallon kokoisesta kypärämikrofonista, jonka Wingin intercom vaatii. Jos kuka vielä haluasi antiikkisen CD-vaihtajan, löytyy sille Wingissä paikka takalaukun pohjan alta kun taas LT:ssä se on "aitiopaikalla" oikeassa sivulaukussa syömässä arvokasta tavaratilaa. Wingissä on kylläkin vakiona plugi vaikkapa iPodin kytkemiseksi, mutta sen komentaminen pitää kyllä tehdä sitten iPodista itsestään. En tiedä kuinka helposti Wingikuskit vaihtavat pyöriinsä muita intercomeja, koska kaikki on pyörään jo tehtaalta pakattu. LT:ssä intercom pitää hankkia tarvikkeena ja sillä rintamalla esim Baehr tai Autocom ovat kyllä aika kovia pelejä. Wingin audion köpelyyden kruunasi vielä kerrassaan onneton vakionopeussäädin.
Sen kytkentä nimittäin aikaansai viheliäisen ininän radiosoundin päälle. Tämä ei ole yksilö- vaan tyyppivika, koska viime vuotisessa pyörässäni tuo sama ampiaispesän inínä alkoi aina kun cruisen kytki päälle. Ininä oli erityisen ärsyttävä koska käytin Finfonicin korvatulppakaiuttimia, jotka toivat sen sopivasti suoraan korvakäytävään. LT:n vasemmalla peukalolla kytkettävään ja HETI kiinniottavaan vakionopeussäätimeen verrattuna Wingin oikealla kädellä räplättävä cruise oli kuin 60 -luvun Buickista. Eli se kytkee kunhan ehtii ja nopeuden muuttaminen cruisen napeista oli hankalaa. Monta kertaa vakionopeussäätimen kykennän jälkeen oli epävarma siitä oliko se päällä vai ei ja kun päästit kaasun irti vauhti himmaantui niin, että pelkäsit jääväsi takaatulijoiden jalkoihin kunnes se alkoi lopulta kelata vauhtia siihen halutttuun lukemaan. Ärsyttävää tässä Wingin cruisessa oli myös se, että sen käyttö ei varsinaisesti vapauta oikeaa kättä aidosti, koska komentonapit ovat oikealla. Vilkut Wingissä ovat vasemman käden yhden nupin takana ja Bemarin vilkkuihin tottuneelle välillä painettiin torvea ja välillä starttinappulaa käännösten yhteydessä. Paremmus on tottumiskysymys ja mitä suurimmassa määrin makuasia. Wingin vilkun automaattipalautus toimi hyvin - itse asiassa voisin sanoa välillä liiankin hyvin. Olen ymmärtänyt palautuksen olevan jotenkin riippuvainen pyörän kallistuksesta tai sen oikenemisesta ja näin vilkku monta kertaa sammukin tahattomasti esimerkiksi ryhmitystilanteessa, jossa vilkkua sai komentaa useamman kerran pitääkseen sen päällä.
Tavaratilat Wingissä ovat vähintään samaa luokkaa kuin LT:ssä. LT:n sisäkassit toimivat ihan mainiosti kunhan takakassin asetti kyljelleen LT:n pystyasennon sijaan. Sivulaukut ovat LT:tä pienemmät syvyysuunnassa mutta vastaavasti niissä on pituutta hieman enemmän, joten pysyvästi sijoitettavia työkaluja tms. saa mukaan ihan kätevästi. Kaikki luukut avataan keskitetysti takalaukun alta vetämällä, johon menettelyyn kyllä ajan kanssa tottui. Sen sijaan luukkujen läpsiminen kiinni jälkikäteen oli raivostuttavaa. Luukuissa on nimittäin rajakytkimet, jotka kertovat ovatko laukut kiinni vai ei. Ja jos tuon mikrokytkimen mielestä ei ollut, se pimensi kojetaulun infonäytön ja vilkutti siinä mopon (jonkin) muka avoimen laukun kuvaa vaikka maailman tappiin. Vuoden 2009 reissua varten olin saanut Wingin pikakurssin kaimamieheltäni Arekalta Järvenpäästä, joten osasin varautua laukkujen kansien mäiskintään. Tosin tulla reissulla ei takaluukun aukiherjaamiseen enää auttanut kuin lukkomekanismin purkaminen ja mikrokytkimen viiksien kääntäminen nurinniskoin kun olin ensin vajaat kolmetuhatta kilometriä tuijotellut tuota aukiolevan takaluukun kuvaa. Eli muovikatteiden ja laukkujen ynnä luukkujen sovituksessa ja tukevuudessa pisteet menee kyllä BMW:lle.
Jarruista nuo madonluvut jo tarinassa tulivatkin. Eli ABSiton Wingi on kuin mikä tahansa vanha tuuttiHonda. Vertailu ei tietenkään päde ABS-jarrullisiin Wingeihin. Oletusarvoisesti sellaisen jarrut ei mene lukkoon, joten voinemme uskoa, että se on kohtuullisen turvallinen tuon suhteen.(Uudemman) LT:n idioottijarruihin tottuneen pitää tietysti ymmärtää että käsikahvalla jarrutetaan vain etupyörää ja takajarrulla takasta, mutta tämähän nyt on tyylinä enemmistöllä moottoripyörien jarruista muutenkin.
Alkuperäisvalojen osalta Goldwing on taas vahvoilla. Siinä on tuplat lähi- ja kaukovalot verratuna LT:n vastaaviin. Toki Xenon-konversiolla saa LT:n valot paremmiksi, mutta niin saa myös Hondan, joten tästä menee pisteet Wingille ilman muuta.
Pyörän yleinen ulkonäkö ja tyyli ovat pitkälti makuasioita. Wingi edustaa tyyliltään amerikkalaisuutta ja sen kojelauta ja mittaristo sekä monet käyttönupit ovat sellaisia kuin ne vaikkapa amerikkalaisissa autoissa typillisesti ovat. Monille tuo tyyli kelpaa.

Yhteenvetona voisin todeta, että Goldwing on kuin luxusmatkapyörien Windows ja LT kuin Mac. Wingeihin törmäät joka paikassa, jopa Pariisissa pyörätakseina. LT:n markkinaosuus USA:n luxuspyöräsegmentissä ei pyörän valmistusvuosina koskaan noussut yli kymmenen prosentin, joten Wingin markkinajohtajus on murskaava. Wingi on (jarruvarauksin) sangen kelvollinen matkapyörä ja rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että sillä ajamiseen tottui nopeammin kuin takaisin omaan pyörään reissulta palattuani. En silti vaihtaisi Wingiin vaan ihannepyörä itselleni olisi näiden jonkinlainen risteytys. Pianhan saamme siis nähdä mikä on uusi BMW K 1600 GTL ja huhuja uuden 2000 kuutioisen Japanissa valmistetun Goldwingin tulostakin on kuultu...

Torstai 9.9. 2010 Nashville TN - Atlanta GA ja kotimatka

Mopoilu siis loppui jo edellispäivänä, joten siirryime autoilijoiksi. Suunnittelimme lähdön Atlantaan kello 8:30:ksi paikallista aikaa, joka oli siis 9:30 Atlantan aikaa eli se edellispäivänä tienaamamme tunti lähtisi taas pois. Vuoka-auto oli 24 tunnin kontrahdilla, joten se piti palauttaa viimeistään 14:30 20 minuutin marginaalilla. Muuten menisi lisähintaa vuokra-ajan ylityksestä.
Pakkaaminen olikin tällä kertaa helpompaa siinä mielessä, että Jim ystävällisesti lahjoitti meille molemmile nurkissaan joutilaina maanneet isot urheilu- tai duffel- tai mitänenyton -kassit, joihin saimme nuo LT:n kolme sisäkassia sopimaan hienosti. Lisäksi sinne mahtui vielä ajokengät ja ajotakki yms, joita tullessa piti kantaa päällä. Saatoin siis luopua hienosta jätesäkkiviritelmästäni ja lahjoitinkin ne vastineeksi Jimille. Kassit tarkistuspunnittiin lähtiessä ja minun kassini oli mokoma 59 naulaa (50 maksimi) ja Karilla hieman kevyempi. Eli kentällä oli odotettavissa vielä kassien uudelleenjärjestelyä...

Emäntämme Penny on entinen ravintoloitsija ja on omistanut pari kolmekin ravintolaketjua aikoinaan, joten häneltä syntyi mallikas aamiainen lähes "viran puolesta." Tuon nautittuamme kiittelimme vielä isäntäväkemme ja lähdimme suunnistamaan Hertzin "neverLost" -navigaattorin opastamana kohti Atlantaa. Ilma oli taas äitynyt todella kuumaksi joten olihan se nyt mukava istua ilmastoidussa autossa vaihteeksi, vaikka kyllä se moottoripyörällä reissaaminen sentään ihan toista on kuin autossa istuminen...

Autossa repsikan paikalla Interstatella ei ollut sitäkään vähää tekemistä mitä oli ollut Wingin sarvissa, joten nappailin taas lisää kuvia Amerikanrekoista. Tässä perinteinen White isolla makuuosastolla...

...ja tässä toinen jenkkien oma merkki eli Peterbilt päivärekka ilman buduaaria.

Saavuimme Atlantan liepeille aika hyvin etuajassa, joten vielä pyydettiin navigaattorilta ohjeita jonnekin ostoskeskukseen tms.. Macy's -niminen tavaratalo (tuttu ainakin New Yorkin kävijöille) löytyi kohtuumatkan päästä ja eikun sinne. Autosta parkkipaikalla noustessamme siunailimme, että onneksi ei oltu mopoilla liikenteessä. Ilma oli lähemmäs 40 asteista ja ulos astuessa paita oli märkänä samantien. Äkkiä sisään tavarataloon, jonka ilmastoinnin voisi kuvitellla vievän energiaa saman verran mitä se Suomessa vaatisi lämmitykseen. Eli kyllä maailmassa energiaa tärvätään oli sitten kylmä tai kuuma.

Pikku tuliaiset löysimme ja sitten jatkoimme lentokentälle ja kuinka ollakaan olimme Hertzin palautushallissa tasan 14:30. Sitten alkoikin armoton kassien raahaus. Tuo ylipainoinen (siinä vaiheessa 24,5 kiloinen) duffelikassini painoi kuin synti ja lisäksi oli vielä kypärä omassa kassissaan sekä käsipakaasina kuljettamani RKA:n rackbag, jossa läppäri ja järjestelmäkamera. Eikä mitään tavarakärryjä mailla halmeilla.

Atlantan kenttäkin on sen verran iso laitos, että siellä matkustetaan junalla paikasta toiseen. Junat olivat kumipyörillä kulkevia automatisoituja sukkuloita, joissa ei kuskeja näkynyt. Niinpä minäkin pääsin ottamaan kuvia ja filmiä junan etulasin läpi.

Olkapäät ruvella pääsimme vihdoin sellaiseen halliin, josta saimme ostetuksi 4 dollarilla tavarakärryt ja sitten jo helpottikin. Punnitus näytti edelleen omaan laukkuuni reilun kilon ylipainoa, vaikka olin Jimin ja Pennyn luota lähtiessäni sullonut mm. likapyykkipussin sekä yhden termospullon käsipakaasina kulkevan kypäräni sisään. Tämä operaatio vei tietysti pohjan pois siltä varasuunnitelmalta, joka meillä oli mietittynä sitä tilannetta varten, että meille urputetaan kahdesta käsimatkatavarasta. Olisimme nimittäin vetäneet kypärät päähän...Hoidin tuon yhden kilon ylipainon ottamalla kassista ajotakin olalleni, se auttoi jopa puolentoista kilon verran.

Tsekkasimme isot laukut ruumaan ja lähdimme jonottelemaan passin - ja turvatarkastuksiin, joissa tavan mukaan tärvääntyi aikaa melkoisesti. Tämän jälkeen etsimme ruokapaikan, koska kello oli jo lähes neljä emmekä ollet syöneet sitten aamiaisen.

Paluulentomme oli Air Francen jumbo ensin Pariisiin ja sitten Finskillä kotiin. Konessa vallitsi tavanomainen sillipurkkitunnelma turistiluokassa eikä nukkumisesta tullut oikein mitään.
Vaikka vajaan kolmen tunnin vaihtoaika oli aika ruhtinaallinen, ei se kumminkaan riittänyt minun kassilleni vaan se jäi koneesta. (Karin kassi sentään tuli.) Se hoidettiin kotiovelle seuraavana päivänä, joten ei tuossa suurta vahinkoa käynyt.

Kotona siis oltiin ja taas se vanha sanonta "poissa hyvä, kotona paras" tuli todistetuksi. Asiasta oli samaa mieltä karvalapsemme Ippu 12 v.

Vielä ennen Karin lähtöä yli kolmen tunnin kotimatkalleen Konnevedelle, piti ottaa potretti sankareista ja näiden arvista. Omani oli aika vaatimaton verrattuna Karin rupiin. Onneksi selvittiin näillä...

Keskiviikko 8.9.2010 Maryville TN - Nashville TN 354 km

Jos oli meitä kelit tähän asti hellineet, niin nyt se sitten muuttui. Keskiviikkoaamuna Maryvillessä tuli vettä kaatamalla ja säätiedotuksissa tuota samaa lupailtiin koko Tennesseen alueelle. Totesimme, että olisihan se ollutkin nuivaa kiskoa koko reissun ajan sadevarusteita mukana eikä kertaakaan tarvita niitä. Olimme edellisiltana sopineet isäntämme eli Jim Mooren kanssa, että saavumme heille Frankliniin (Nashvillen esikaupunki) siinä klo 13 - 14 maissa. Sen jälkeen palautetaan mopot Eagleridersille ja mennään hakemaan Karin tilaama Hertzin vuokrakärry. Jim ehdotti, että josko saisimme vuokra-auton haun siirretyksi Nashvillen kentän sijasta Hertzin Franklinin toimipisteestä, niin hakumatka olisi paljon lyhyempi. Setvimme tätä auton noutopaikan vaihtoa edellisiltana puhelimitse Hertzin kanssa ja kyllähän se lopulta onnistui. Auto vaihtui tuossa rytäkässä alunpitäen varatusta Cadillacista tavalliseen Chevy Impalaan. Samalla vuokrahintakin putosi alun kahdesta sadasta taalasta sataan viitenkymppiin, mutta tuo erotus kyllä tärvääntyi puhelimessa Hertzin ystävällisten puhelinrobottien kanssa koodeja naputellessa sekä luuriin sanoja huudellessa. On muuten aika turhauttava kokemus tuo vastausautomaatin kanssa "keskustelu". Sinne huutelee tai on huutelematta pyydettyjä sanoja, kunnes kone toisessa päässä luovuttaa, kun se ei ymmärrä yhtäkään lausuttua sanaa ja lopulta puhelu yhdistyy elävälle henkilölle. Tässäkin vaiheessa on viisainta kysyä onko vastapuoli kone vai ihminen...

Siis satoi: Kurkimme ikkunasta pihan laajoja lätäköitä ja harmittelimme, että kuinka emme heti aamiaisen jälkeen käyneet siirtämässä pyöriä hotellin sisääntulokatoksen alle pienen sadetauon aikana. Pakkailimme hissukseen tavaroitamme ja suunnitteleimme reittiä Interstaten ulkopuolella, koska siellä ei ole kivaa oikealta ja vasemmalta ohi puskevien rekkojen keskellä niillä renkailla, jotka ainakin minun Wingissäni oli. Ne nimittäin olivat kuluneet aivan pykälikkäiksi. Pienessäkin kaarroksessa ne huusivat kuin syötävä.

 Lopulta sade helpotti sen verran, että kävimme siirtämässä mopot katoksen alle pakkaamista varten. Sattui samalla kameraan nätti uudempi T-bird. (Tuossakaan Tennesseen autossa ei ole etureksiterikilpeä kuten ei monien muidenkaan osavaltioiden kulkupeleissä.)

Ulkona oli siis edelleen lähes 25 astetta, vaikka satoi. Seuraus oli, että sadepuvun pukemisen jälkeen puvun alla oli yhtä kosteaa kuin sen ulkopuolellakin. No ei auttanut kuin käydä tankilla ja lähteä kohti Nashvilleä. Sade oli jo laantumassa ja jätinkin pukematta ajohanskojen päälle puettavat saderukkaset. Aluksi lähdimme sille "pois moottoriteiltä" -reitille, mutta hyvin pian kävi selväksi, että tästä ei tule mitään. Seisoimme tämän tästä liikennevaloissa ja tuo saunatunnelma alkoi oikeasti ottaa päähän. Siispä suuntasimme nopeimmalle reitille ja heti saapumisaikamme aikaistui tunnilla.
Ja sitten minulle kävi, kuten pitikin käydä. Noin puolen tunnin ajon jälkeen erään rampin jälkeen Kari sanoi, että oli näkevinään jotain lentävän pyörästäni. Totesin, että ei se mitään ollut, kaikki tavarat on kyydissä. Toisen puolen tunnin kuluttua kiihdytimme vähän reippaampaan vauhtiin Interstatella ja sitten huomasin jonkin mustan räpyskän vilahtavan sylissäni puolen sekunnin ajan ja siten lentävän tienposkeen. Helkkari, sehän oli toinen saderukkaseni! Se ensimmäinen lensi jo puoli tuntia aiemmin, josta Kari jo huutelikin. Olin tyrkännyt nuo takaistuinmella olleen kassini taakse tankatessani lähtiäisiksi ja jonkin matkaa ne siellä olivatkin
pysyneet.

Tässä pysähdyttiin jo kuorimaan sadepuvut kun sade kuitenkin lakkasi aika pian. Kuvassa näkyy takapenkin kassi, jonka taakse olin nuo saderukkaset sullonut...

Sadevarusteet jo kuorittu ja hyvin taas tarjettiin. Huomaa paikattu kyynärpää...;-)

Saavuimme Jimin ja Pennyn upealle talolle mielestämme juuri passelisti eli 13:30. Vähän ihmettelimme, kun talossa ei näkynyt elämää mutta pienen ovan takana kolaamisen tuloksena Jim jo tulikin. Herra oli ollut suihkussa. Samalla kävi ilmi, että me olimmekin tunnin etuajassa! Aikavyöhyke oli nimittäin vaihtunut Maryvillen ja Nashvillen välissä, joten kello olikin vasta 12:30. Tätä emme taas tienneet - varsinkaan kun juuri edellisiltana olimme Maryvillelaisessa ravintolassa tarkistaneet tarjoilijalta oikean ajan. Ei tullut mieleen, että Eastern Standard Time muuttu Central Time:ksi keskellä osavaltiota....

No, jäihän meille sitten vähän runsaammin aikaa riisua pyörien "kustomoinnit" sekä levittää varusteemme kummallekin varattuihin erittäin edustaviin makuuhuoneisiin. Oma huoneeni oli muuten varustettu lämmitetyllä vessanpytyllä, jossa tietysti kaiken maailman suihkut sinne ja tänne... Varsinainen härveli!

Jaahas, asiaan...tässä ollaan sitten odottelemassa palvelua paikallisessa Hondakaupassa ja joutessamme Jim ja Kari katselivat uusia pyöriä ja Jim kauhisteli ja Kari ihasteli noiden hintoja. (Uusi VFR n 13.000 USD)
Chicagon Honda/Eaglerider toimipisteessä jo alkanut odottelu jatkui täällä Franklinissa. Odottelun jälkeen sitten kävi ilmi, että meidän saapumisestamme ei täällä tiedetty mitään eikä vuokrauksesta vastaava henkilökään sitä paitsi ollut edes töissä vaan vapaalla. Pyöristämme ei Chicagosta tänne ollut lähetetty mitään dokumentteja - varsinkaan sitä, johon kaikki kolhut ja naarmut merkitään. Hienoa! Meitä palvelemaan tullut kaveri koetti soittaa sekä Chicagoon että pääkonttoriin Los Angelesiin, mutta ei saanut ketään kiinni. Aina vaan paranee! Hän kehoitti vaan jättämään mopot parkkiin siihen pihalle ja kyllä ne kuulemma siitä sitten hoidetaan...Totesin, että muuten kyllä, mutta minun pyörässäni olisi hieman selviteltävää. (Kari ei ollut aikeissa mainita mitään omasta lippauksestaan, koska pyörän vauriot olivat käytännössä pari naarmua kaatumaraudoissa.) Hondamyyjä huolestui entisestään ja valitteli, että tämmöistä tämä heidän vuokraussivubisneksensä Eagleridersin kanssa usein oli. Kuulemma ei ollut harvinaista, että heidän pihaansa pärähtää jopa 15 palautusharrikkaa ilman mitään etukäteisvaroitusta. Hondakaupalla kun ei ole edes tiloja niiden säilyttämiseen ja pyörät lojuvat pahimmilaan jopa neljä kuukautta heidän riesanaan kunnes niitä haetaan pois yksi kerrallaan. Meidänkin Wingit todennäköisesti makaavat tuolla jonkin aikaa...
No eihän siinä sitten auttanut kuin sopia, että Jim paikkakuntalaisena jää ikäänkuin kuulolle meidän edusmiehenä vahtimaan kontrahdin siistiä päättämistä. Meiltä kummaltakin oli luottokorttiin höyläty 1000 dollarin katevaraus, joka on siis pyörän vahinkojen maksimiomavastuu. Eli jos Wingini vammat hoituvat kuntoon alle tuhannella taalalla, erotus palautetaan. Jos remppa maksaa enemmän, vakuutus hoitaa ylimenevän osan. Eli se köntsäykeni maksaa enimmillään 1000 taalaa. Katsotaan nyt minkälaista laskelmaa sieltä sitten aikanaan saapuu...

Kävimme vielä tankkaamassa mopot kun sekin unohtui tuossa tohinassa ja sitten jätimme ne Hondakauppaan ja lähdimme etsimään Hertzin vuokraamoa. Se löytyi pienen etsinnän jälkeen ja saimme sieltä allemme kuvan mukaisen Chevy Impalan. Arvelimme, että kyllähän tuollakin nyt Atlantaan ajelisi, vaikka kyllä se alunperin varattu Caddy olisi kumminkin ollut sen 50 taalan lisähinnan väärti...

Oli siellä Jimin ja Pennyn talossa toki muutakin kuin se moottorivessa. Tässä näkymää takapihan patiolta.

...jossa oli myös viehättävä kala-allas. Altaassa oli japanilaisia karppeja (tarkempi nimi unohtui), joista vanhimmat ovat jo yhdeksänvuotiaita ja aikamoisia vonkaleita.

Ja tässä takkahuone, jossa ikkunoiden paikalla on vain moskiittoverkot. Toki Nashvillen naapurustossakin talvi tulee, mutta kyllähän se aika paljon leudompi on kuin meillä Suomessa.

Illalla Jim ja Penny veivät meidät katsomaan millaista on keskiviikkoilta Nashvillessa. Vaikka en mikään countrymusiikkiexpertti olekaan, niin kyllähän tuolla tämän musiikigenren ydinalueilla ollaan, ei siitä mihinkään pääse. Jim ja Penny ovat molemmat kotoisin Nashvillestä, joten heidän opastuksellaan pääsimme takuuvarmasti ihan ns. kantapaikkoihin.

   Yksi näistä paikoista oli The Bluebird Cafe. Se on pienehkö klubiravintola, johon lauluntekijät ja kuuluisat studiomuusikot tulevat esiintymään. Paikka on ensisijaisesti musiikkihuone ja vasta toiseksi ravintola. Se ei sijaitse missään keskikaupungilla vaan pikemminkin vähän syrjässä, ettenkö sanoisi laitakaupungilla.  Esiintyjät soittavat Bluebird Cafessa käytännössä yleisön keskellä. 

Oheinen videonpätkä on kuvattu baaritiskin jakkaroilta, jotka käännettiin esiintyjien suuntaan. Koska kyseessä on ihan oikea konsertti, yleisö kuuntelee eikä höpise omiaan. Merkillepantavaa on se, että paikkaan mahtuu yleisöä korkeintaan 50 - 60 henkeä, mutta sinne ilti tulee ihan nimekkäitäkin esiintyjiä.

Vaikka ei ollakaan keskimmäisen herran syntysijoilla, oli hänenkin musiikkiaan tarjolla monessa paikassa.

Kukaties hän olisi jopa joskus esiintynyt Nashvillen kantristarojen kantapaikassa eli Tootsies:illa. Oli keskiviikkoilta ja paikka oli täynnä kuin nuijalla lyöty.

Paikassa oli parikin esiintymislavaa, tämä takimmainen sijaitsi puoli kerrosta ylempänä. Kaverit soittivat sellaisella volyymilla, että ihmetellä täytyy miten baarin henkilökunta sietää tuota illasta toiseen.

Kadulla olisi ollut tarjolla sightseeingiä vaikka tällaisella tyylikkäällä ex-ruumisvaunulla.

 Saappaita ja stetsoneitakin olisi ollut tarjolla vaikka kuinka paljon. Jäi tällä kertaa ostamatta, koska ei ollut kasseissa enää tilaa...Puolen yön maissa palasimme Jimin ja Pennyn kotiin ja me teimme vielä pakkaamisoperaatiot aamua varten. Matkaa Atlantaan oli reilut 300 km, ja varasimme sitä varten reilun neljä tuntia. Ottaen huomioon, että lentokenttä sijaitsi juuri "väärällä " puolella meihin nähden, eli joutuisimme kiertämään kaupungin. 

Tiistai 7.9.2010 Lexington NC - Maryville TN 590 km

Tiistalle olimme suunnitelleet hankkiutumista kuuluisan Deals Gapin motoristimotellin tuntumaan. Tämä sijaitsee Dragon Tail-nimen saaneen melkomoisen mutkatieosuuden (319 mutkaa 11 maililla) toisessa päässä. Mutta sitä ennen piti vielä tehdä koukkaus Etelä-Carolinan puolelle, jotta tulee tuokin osavaltio hoidetuksi. Tiistain koko reitti näytti tältä.

Aamu alkoi taas tutusti hotellin aamiaisbaarissa. Tarjolla jo tutuksi käynyttä aamiaisevästä: Kahvia / teetä, muroja, kananmunalätty, kinkkua, marmeladia, jogurttia ja mehua.

Siis niinkuin tähän tyyliin...Huomionarvoista oli se, että tästä ruokailusta ei jäänyt yhtään mitään tiskattavaa. Kaikki työkalut ja astiat olivat kertakäyttökamaa. Huomaa jopa muoviaterimet, jotka nekin oli yksittäinpakattu erillismuoviin!

Tässä kahden hengen aamiaisruokailusta ylijääneet roskat! Täytyy sanoa, että kyllä hävetti ja toisaalta surettikin. Vaikka en voikaan itseäni kehua miksikään ympäristöaktivistiksi, niin tunsin itseni kyllä aika vihreäksi ihmetellesäni tuota amerikkalaista kertakäyttökulttuuria. Taivastelimme Karin kanssa sitä, että vaikka aamiaistarjoilua oli hoitamassa yksi henkilö, niin hänen ei tarvinnut tiskata kuin ne muutamt pannut, joissa munalätyt ja pekoniviipaleet olivat tarjolla. Olisihan siinä samalla mennyt tiskikoneeseen myös oikeat lautaset ynnä muut ruokailuvälineet. Käsittämätöntä meikäläiselle, mutta varmaan tuolla hotellin managementissä on tehty laskelmat siitä, että tämä kertakäyttökama tulee edullisemmaksi kuin tiskattavat astiat. Tiedä häntä, mutta aikamoinen matka on näillä minkään valtakunnan ympäristösertifikaatin saamiseksi, milloin sitä nyt ikinä tavoittelevatkaan,,,

Tässä sitten vatsat ravittuina lähdössä päivän taipaleelle. Lämpötila oli taas rapsakat 30 C, mutta ajovarusteet olivat päällä. Jotain oli siis jo opittu...

Ajourakka aloitettiin huitaisemalla ensin Interstate 85:ttä lounaseen kohti Etelä-Carolinaa. Noita monikaistateitä oli jo tullut siihen mennessä ajetuksi sen verran, että piti keksiä jotain ajanvietettä. Nappailin joutessani kuvia noista amerikanrekoista
ja kuormureista,

...ja muista erikoisista yhdistelmistä. Tässä pelastusarmeijan pikkubussi vetää henkilöautoa kuten perävaunua. Eli kiinteällä aisalla ja hinattava auto ilman kuskia. Näitä virityksiähän näkyi paljon erityisesti asuntoautojen hinauksessa. Näin saatiin kauppakärry mukaan lomareissulle ja sen ison 14 metrisen asuntobussin saattoi jättää leirintäalueen tontille ilman pelkoa, että paikka häviää kun ollaan kaupungilla tai nähtävyyksiä ihmettelemässä.

Tässä videolla taas yksi aika kovaa lasketteleva tankkeri menossa ohi. Tämä kaveri tosin ajeli ihan siistiä vauhtia verrattuna edellispäiväiseen kamikazeen.

Spartanburgin pohjoispuolella Etelä-Carolinassa vaihdoimme Interstate 85:n I 26:ksi ja suunnaksi vaihtui pohjoinen ja tätä suuntaa ajoimme vajaat 30 km, kunnes lähdimme taas länttä kohti ja nyt alkoikin sitten todellinen mutkapätkien veivaus, joka vaan paheni iltapäivän edetessä.

Tässä ollaan taas palaamassa Etelä-Carolinasta takaisin Pohjois-Carolinaan tuon koukkauksemme jälkeen. Eli kuva on otettu tulosuuntaamme.

Tässä taas vähän videonäkymää tuolta highway 178:lta. Kameratelineen puuttuessa vasen käsi sai toimittaa sen virkaa ja tällä tiellä tuo yhden käden ohjauskin vielä mitenkuten onnistui. Dragon Taililla tuon vapaan käden kuvauksen sai kyllä unohtaa, koska koko tie oli yhtä mutkaa toisensa perään.

Matkan varrella poikkesimme salaattilounaalla kuvan Ashby's kuppilassa.

Paikassa oli hovimestarina tämän näköinen hahmo.

Lähestyesämme Deals Gapia ja Dragon Tailia oli tarjolla myös järvimaisemaa. Kuvassa Fontana Lake -järven latvavesiä.

Välillä lasketeltiin ( ja noustiinkin) aika jyrkkiä mäkiä, joille nämä valokuvat ei kunnolla tee oikeutta. Koska kello oli aika pitkällä iltapäivässä ja mutkateitä oli veivattu jo kädet puuduksiin asti, oli suunnitelmissame poiketa Deals Gapin matkamuistomyymälässä ja sitten ajaa samaan läheiseen motelliin yöksi, jossa olimme Joken kanssa yöpyneet vuonna 2006. En tässä ryhdy selostamaan uudelleen tuon tienpätkän taustoja, koska ne löytyy tuon linkin takaa.

Roinat tainneet lisääntyä tuossa häpeäpuussa sitten viime käyntini.

Ja pyörät vaihtuneet pihalla,,,tämän pikavisiitin jälkeen suuntasimme Tapocossa muutaman kilometrin päässä toisessa suunnassa sijaitsevalle hotellille vain todetaksemme, että

...jo 1930 perustettu Tapoco Lodge oli pannut lapun luukulle. Mitäs nyt? Yöpymisvaihtoehtoja oli enää tuo Deals Gapin motoristimatkamyymälän yhteydessä oleva aika vaatimaton (mutta taatusti levoton) motellihärdelli tai sitten Dragon Tailin toisella puolella olevissa lähikaupungeissa sijaitsevat ketjumotellit.

        Palattiin siis Deals Gapiin ja matkalla piti taas otta kuva tuosta padosta, joka toimi kuvauspaikkana elokuvan Takaa-ajettu (The Fugitive) kohtaukselle, jossa Harrison Ford hyppää korkealla sijainneen vesiputken päästä alas. Sitten tehtiin pakolliset tarra- ja lippisostokset, jotka olimme meinanneet tehdä vasta seuraavana aamuna ja lähdimme siitä sitten urheasti Dragon Tailille, vaikka suoraan sanoen ei kauheasti enää olisi huvittanut. Oli noita mutkia veivattu jo monen sadan kilometrin verran sille päivälle.

Vielä parit kuvat pihalla seisseestä Victory Visionista, jollaisia siis aluksi kyselimme tämänkin reissun ajokeiksi. Hyvä vaan ettei saatu noita...olisivat olleet varmaan aika paljon pahemman näköisiä noiden konttaamistemme jäljiltä kuin Wingit. Sitä paitsi noiden sivulaukkujen tilat näytti aika vitsikkäiltä kun omistaja kävi niistä jotain etsimässä. Nyt sentään tulimme hyvin toimeen LT:n sisäkasseilla, jotka toimivat oikein hyvin myös Wingissä, mutta tuskin olisivat toimineet Victoryssä.

Dragonilta ei kuvia itsellä ole mahdollisuutta näpsiä, mutta siellä on passissa parissakin kohdassa Killboy.com -firman kaverit pitkine putkineen ja nämä kuvaavat kaikki tuolla tiellä ajelevat.

Suomipojatkin pääsivat kuviin. Tuossa ja muutamassa seuraavassa kuvassa me kurvaillaan Dragonilla. Killboyn liikeideana on tietysti myydä kuvia printteinä matkamuistoiksi. Videolla vähän näkymiä Dragonin lopussa sijainneelta näköalalevikkeeltä.

  ...siis tuolta paikalta kuvattuna. Tästä jatkoimme sitten vielä vähän toista tuntia eteenpäin Maryvillen kaupunkiin Tennesseen puolella, josta taas löysimme Comfort Suites -ketjun motellin. Vähän harmitti kun olin jo heittänyt edelliset yöpymislaskut pois ja tässä tiskillä mainostivat, että "maksa kaksi yötä ja kolmas ilmaiseksi". Milläs sitä enää todisteli yöpyneensä saman ketjun paikoissa kaksi edellistä yötä...

No, tämä maksoi enää 79 taalaa, joten hinta ei ollut paha. Tässä ollaan palaamassa taas kävellen suoritetulta iltapalan haulta. Nuo jenkkien motelliympäristöt ovat kyllä niin saman kaavan mukaan tehtyjä joka puolella, että mistään ei voi päätellä missä päin maata ollaan. Yhden "stripin" eli leveän kadun ääressä ovat kaikki ketjumotellit ja -ruokapaikat vieri vieressä. Meidän kannalta tilanne oli ihan sopiva, koska olimme iltaisin jalkamiehiä. Niitähän ei noilla stripeillä näe liikkumassa kuin ihan poikkeustapauksissa, koska mitään jalkakäytäviäkään ei yleensä ole. Siellä saat pomppia pihanurmikoilla, jollet halua kävellä ajokaistan reunassa.

Seuraavalle päivälle ei ole jäänyt enää kuin siirtymä Nashvilleen, vaivaiset pari sataa mailia. Siellä meillä on treffit Jim ja Penny Mooren kanssa. Tähän viehättävään pariskuntaan Kari tutustui talven Meksikonmatkallaan ja nyt he ovat kutsuneet meidät viimeiseksi yöksi kotiinsa. Tämähän kyllä meille passaa. He asuvat Nashvillen vieressä sijaitsevassa Franklinin kaupungissa ja mopojemme palautuskin tapahtuu parin mailin päässä heidän kotoaan. Myös Karin vuokraama Herzin auto, jolla ajamme Atlantaan, vaihdettiin noudettavaksi Nashvillen lentokentän sijasta heidän Franklinin toimipisteestään.

Maanantai 6.9. 2010, Leesburg VA - Lexington NC 612 km

Edelliset pari päivää oli ajeltu enempi urbaaneissa ympyröissä, joten nyt oli jo aika päästä oikeille moottoripyöräreiteille.Samalla kuitenkin piti hoitaa Karilta vielä puuttuvat osavaltiot kuten Länsi-Virginia sekä Etelä-Carolina, jotka piti oikein käydä hakemassa, koska ne eivät muuten oikein sattuisi matkan varrelle. Edellispäivänä jo suunnistimmekin Washingtonista länteen ajatuksena päästä lähemmäs Länsi-Virginian rajaa, joka sattuu tekemään sopivan koukun noilla halmeilla.

Aamulla lähtöpuuhissa Virginian Leesburgin Comfort Suites -hotellin pihalla. Tästä irtosi tilava kahden hengen huone 113 dollarilla. 

Alkumatkamme kohti Länsi-Virginian Charles Townia ajoimme luoteeseen maantie 9:ää pitkin. Tie kiemurteli loivasti sangen vauraassa virginialaismaisemassa, jossa tienvarsien talot olivat toinen toistaan upeampia.

Emme kehdanneet pysähdellä kuvaamaan taloja, joten koetin napsia kuvia vauhdista.

...kuten tästä näkyy. Kuvan asettelussa ja tarkennuksessakin on vähän toivomisen varaa. Mutta tuokin talo on kyllä komea!

Koska tuo Länsi-Virginian koukkaus oli taas vähän sivuun suorimmalta reitiltä, niin pitihän sekin toki dokumentoida.

 Palasimme tuolta pikku koukkaukselta takaisin Virginian puolelle ja suuntasimme lounaaseen Interstate 81:tä pitkin kohti Blue Ridge Parkwaytä, jota pidetään yhtenä USA:n kuuluisimmista maisemateistä. Tuossa taas maanataipäivän reittimme.

Mitä enemmän lounaseen päädyimme, sen enemmän alkoivat maan pinnanmuodot kohota. Maanantaipäivän ainoa Interstateosuus oli tuo 81, jota pitkin kiiruhdimme kohti George Washington National Forestia, jonka läpi tuo kuuluisa Blue Ridge Parkway kulkee.

Kiiruhtamisesta tulikin mieleeni pikku episodi tuolta kasiykköseltä: Amerikkalaisella moottoritiellä nopeuserot eri ajoneuvojen välillä ovat aika pienet. Raskaassa kalustossa ei ole mitään nopeusrajoittimia, joten niillä ajetaan todella reippaasti. Huikein kaahari oli kuvassa ohituskaistalla näkyvä säiliörekka, joka työnteli menemään yli 85 mailin tuntivauhdilla (135 km/h). Kuva ei ole manipuloitu eli en ollut millään tavalla saavuttamassa tuota rekkaa. Itse asiassa tuon lähemmäs en yksinkertaisesti sitä päässyt, koska rekan kiinniajaminen olis edellyttänyt sen luokan ylinopeutta että en viitsinyt ottaa riskiä.

Nimittäin tuossa hätäisessä kuvassa näkyvät kaksi poliisiautoa (toinen kaukana horisontissa) ampaisivat eräässä liittymässä tuhatta ja sataa eteemme. Olimme tietysti varmoja ja tottakai vahingoniloisia, että nyt taitaa tuo rekkakaahari jäädä kiinni. Turha toivo - nämä skoudet kiiruhtivat vastakkaisen suunnan kaistalla tapahtuneen peräänajon jälkihoitoon (jossa jo muuten oli ennestäänkin pari sheriffin autoa...). Kaverit puikkasivat muutaman kilometrin päästä keskialueen viherkaistan yli takaisin tulosuuntaansa pientä sorapolkua niin, että maisema pölisi. Eli ei kukaan ollutkaan narauttanut sitä tankkerikaaharia pahus vieköön...

Tuosta kuvasta muuten näkee, miten noilla jenkkien autobahnoilla vastakkaiset kaistat ovat usein kaukana toisistaan. Välillä niin, että toisen suunnan liikennettä ei näe pitkään aikaan. Pohdimme Karin kanssa kuinka helppoa on poliisiauton(kaan) pyrkiä tuolta keskialueen pusikosta ainakin sataa kahtakymppiä ohi puskevaan liikennevirtaan. Täytyy vissiin vaan poliisien luottaa noihin hälytysmajakoidensa näkyvyyteen...

Kun vihdoin pääsimme pois Interstate 81:ltä kohti Blue Ridge Parkwaytaä sattuikin liittymän liepeille sopivasti huoltsikka, jossa tankkasimme ja jossa aika monet rekatkin näköjään vierailevat. Teinpä muuten sellaisenkin huomion, että käytännössä kaikki amerikanrekkojen veturit ovat nykyään noita nokallisia versioita. Eli niitä COE (Cab Over Engine)-malleja (joita lähes kaikki euroopan rekkaveturit puolestaan ovat) en nähnyt koko reissulla kuin yhden ainoan kappaleen!

Kaikki ovat tuollaisia pitkänokkaisia, jossa ohjaamon takana on melkein asuntovaunun kokoinen yöpymishytti. Selitys löytyy siitä, että Amerikassa määrätään vain perävaunulle maksimipituus. Veturin pituutta ei oteta tuohon lukuun mukaan toisin kuin Euroopassa, jossa myös rekkaveturin pituus on mukana yhdistelmän kokonaismitassa. Tuollaisissa pitkänokkaisissa perinteisen mallisissa on arvattavasti huollot jne helpompaa (lue: halvempaa) tehdä kuin näissä Euroopan ihmeissä, joissa koko ohjaamo pitää saada kallistetuksi, jotta moottoriin yms. pääsee käsiksi.

Jaahas, rekkajorinat sikseen ja nyt päästiin asiaan! Tätä tietä kun olemme kuulleet niin monien kehuvan ja sattuipas sopivasti matkan varrelle.

Blue Ridge Parkway kulkee siis Appalakien vuoriston yhden vuorijonon päällä Virginiassa. Tätä samaa loivapiirteistä vuoristoa näimme jo Vermontissa ja tätä samaa olisi odotettavissa vielä ainakin seuraavaksi päiväksi palatessani uudelleen Great Smoky Mountain-vuorille ja Dragon Tailille...
 
 
 
 
 

Tuossa vähän Karin ottamaa "vapaan käden" videota Blue Ridge Parkwayltä. (Taustaäänistä päätellen kaveri taisi samaan aikaan höpötellä minun kanssani ScalaRiderin välityksellä - tai sitten puhui itsekseen...)

Päästyämme Blue Ridgeltä pois matkamme jatkui edelleen etelän suuntaan kohti Pohjois-Carolinaa. Oltiin jo hyvän matkaa iltapäivässä ja oli huikopalan aika. Eräässä tienristeyksessä oli paikallinen nuori yrittäjä myymässä hodareita. Kuumuus vain oli taas niin sietämätön, että ruokailu piti tehdä hodarikauppiaan perävaunun varjossa. Paikallinen amerikanenglantikin alkoi jo saada aika vahvaa "Southern Drawl" -sävyä, joten korviaan sai oikein höristellä ymmärtääkseen mitä etelän "raumalaiset" oikein puhuivat.

Yösija löydettiin Pohjois-Carolinan Lexingtonista. Comfort Suites oli taas motellin nimi, jota tietysti taas etsittiin muutaman navigaattorikieputuksen verran. Tuosta iltaharhailusta alkoi jo tulla vähän ikäänkuin rutiinia. Tämänkin paikan tarkemmat koordinaatit piti oikein soittamalla selvittää. Yösija maksoi tällä kertaa 91 taalaa ja respan miesvirkailija puhui oikein ymmärrettävää englantia. Johtui kaiketi siitä, että kaveri oli syntyisin New Yorkista ja asunut parikymmentä vuotta Hollywoodissa ja ollut mukana elokuvabisneksessäkin. Ne hommat vissiin kävivät epävarmoiksi koska mies oli päätynyt tänne varmemman mutta kenties kapeamman leivän ääreen.

Täällä etelässä alkoi taas näkyä tuota maisemat pehmentävää köynnöskasvia, jonka nimeä en nyt muista. Kyse on kuitenkin eräästä ei-toivotusta kasvista, jonka leviämistä on hankala rajoittaa. Tämä peittää niin muut kasvit kuin sähköpylväätkin, jollei sitä koeteta välillä kitkeä.

Iltapalalle kävelimme taas muutaman sadan metrin päässä sijainneeseen italialaistyyppiseen ravintolaan, jonka pasta / salaatti / pizzabuffet maksoi vaivaiset 5,99 taalaa. Asiakkaista valtaosa näytti valinneen sen. Jopa jäliruokakin oli pizzaa. Tämän pizzan tummat klöntit eivät ole oliiveja vaan suklaata! Toisessa versiossa oli täytteenä kirsikoita ja vaniljasosetta. Ei ollenkaan hullumpaa, kunhan ensin asennoitui asiaan siten, että nyt ei enää syödäkään pizzaa vaan vaikkapa kirsikka- tai suklaapiirakkaa.